Kolumni

Kolumni: Pullantuoksuinen isäpuoli

Jari-Pekka Jiipee Pulkkinen.
Jari-Pekka Jiipee Pulkkinen.
Kuva: Taina Nuutinen-Kallio

En ehkä koskaan ole miettinyt isyyttä ja isänä olemista niin paljon kuin viime aikoina.  Se on asia, joka on ollut vuosi vuodelta yhä enemmän mielessäni.

Tietenkin aikaperspektiivi tekee tehtävänsä ja voi olla avoimin mielin jälkiviisas. Silloin kun tilanne on päällä, harvoin näkee nenäänsä pidemmälle.

Kun 12 vuotta sitten täytin 47 vuotta, hyvä ystäväni kysyi hieman arkaillen ja tunnustellen, että olenko tullut uskoon. ”Sinuun ja sinun ympärille on tullut rauha ja tasapaino. Me muut aistimme ja tunnemme sen, se tarttuu meihin muihinkin”, hän kuvaili tuntemustaan.

Siinä hetkessä ymmärsin paljon. Totesin, että minussa on todellakin tapahtunut jotain. Minusta oli tullut mies.


Siinä hetkessä ymmärsin paljon. Totesin, että minussa on todellakin tapahtunut jotain. Minusta oli tullut mies.


En olisi uskonut silloin, aikuisuuden kynnyksellä, että mieheksi tulemisen prosessi kestää näin kauan. 47 vuotta! Mutta uskokaa, kyllä kannatti odottaa.

Yhtäkkiä tiesin, kuka olen. Lakkasin ajattelmasta, mitä olisi pitänyt olla. En murehtinut enää sitä, mitä minusta ei tullut. Se mitä olin, riitti, ja koin olevani vieläpä hyvä siinä.

Jos alat kokea tällaisia oireita, niin olet todennäköisesti puhkeamassa miehiseen kukkaasi.


Kun lapset olivat pieniä, minä menin ruuhkavuosissa tukka putkella. Nuorena yrittäjänä painoin seitsenpäiväistä työviikkoa. Tein ylipitkää päivää ja koitin pyristellä pinnalla. Samalla loin ammattiurheilijan uraa. Siinäkään en halunnut tehdä kompromisseja. Se ”semi” ei ollut koskaan minun juttu. Kun olin kotona lasten kanssa, oli huono omatunto siitä etten ollut työpaikalla,  ja kun olin työpaikalla, oli huono omatunto siitä kun en ollut lasten kanssa. Se oli sellaista pala kurkussa elämistä. Aina väärässä paikassa.


Kun olin kotona lasten kanssa, oli huono omatunto siitä etten ollut työpaikalla, ja kun olin työpaikalla, oli huono omatunto siitä kun en ollut lasten kanssa. Se oli sellaista pala kurkussa elämistä. Aina väärässä paikassa.


Jälkeenpäin ollaan esikoiseni kanssa naureskeltu sitä, kuinka minulla oli kiireisiä ”pisneksiä” niin paljon, että ulkoistin jopa hänen uimaan oppimisensa. Maksoin kaverilleni siitä, että hän käytti lastani uimassa ja opetti hänet myös uimaan. Siis maksoin jollekin isänä olemisesta, kun en itse joutanut. Tämä on vain yksi esimerkki siitä, miten koitin junailla asioita eteen päin niin, että selvisin aina yhdestä päivästä kerrrallaan.

Luulin tekeväni kaiken muiden takia. Uskoin uhrautuvani perheeni puolesta, mutta todellisuudessa kyse oli minusta. Vain minusta ja hyväksytyksi tulemisesta. Piti täyttää ne isien ja esi-isien saappaat. Sitä ei ymmärtänyt siinä ajassa, että sehän on meille pojille mahdoton tehtävä. Vain jatkuva riittämättömyyden tunne ajoi ja pakotti eteenpäin. Se kaikki energia tuli huonoista lähteistä.

Nyt 59-vuotiaana ymmärtää rakkauden merkityksellisyyden ja sen olemuksen, joka on teoissa. Hyvin vahvasti teoissa ja läsnäolossa. Ei vain ajatuksissa, syntymäpäivälahjoissa, ostetuissa tavaroissa. Kaukaa on liian helppo rakastaa.


On paradoksaalista, että elämään oppii vasta, kun on jo elänyt.

Aika on tehnyt tehtävänsä minunkin kohdallani ja osaan paremmin jättää itseni taka-alalle.  Olen enemmän aidosti muita varten. Se tuntuu hyvältä. Minä edellä meneminen tuntuisi nyt lähinnä naurettavalta.

Tässä nykypäivässä elän uusioperheen arkea ja olen edelleen kiireinen yrittäjä ja kasvattaja. Ihmisenä, nyt lähes kuusikymppisenä miehenä, olen kuitenkn sillä tavalla valmiimpi, että osaan järjestää kalenterini. Siellä ovat asiat oikeassa järjestyksessä. Nyt minulla on aina aikaa ihmisille ja myös perheelle.

Epäilen jopa hieman, että me miehet olisimme valmiimpia lasten vanhempina varttuneemalla iällä. Silloin kun ne kukkotappelut on jo tapeltu ja ei ole enää niin väliä, kuka siellä kukkulan päällä seisoo korkeimmalla.

Tulee mieleen kysymys, että olisinko minä  tällainen ”pullantuoksuinen isäpuoli” ilman tuota kaikkea, mikä tähän päivään on johtanut?  Tuntemattoman sotilaan alikersantti Mielosen Sanoin : ”Eppäillä tuota soppii.”

Kirjoittaja on torniolainen valmentaja