"Selvin päin en olisi humalassa auton rattiin lähtenyt". Näin selitti eräs kansanedustaja kerran promilleissa ajamistaan juna-aseman parkkipaikalla.
No ei varmaan olisikaan lähtenyt. Kun tuomio on vuosikausia sitten kärsitty, niin pitäisikö lausujalle antaa jo kiitos rehellisyydestä? Harva nimittäin julkisuudessa myöntää, että olosuhteiden muuttuessa parhaan minän tilalle saattaa astella joku toinen.
Yleisempää on ohjeistaa niitä, joiden olosuhteet jo ovat heikommin. Voi esimerkiksi vinkata, ettei Suomesta kannata hakea turvapaikkaa, jos hirmuhallinnon voisi kumota jo lähtöalueella.
Tai kuten monessa asiassa viisas Osmo Soininvaara bloggasi neuvona kotimaiseen köyhyyskeskusteluun: "Pakastetut ranskanperunat ovat kalliita, mutta tuoreet juurekset eivät ole."
Ehkä hän oli jotenkin oikeassa siinä mitä tarkoitti, mutta ei tarvitse olla edes köyhä tietääkseen, että juuri mikään ruoka ei ole niin halpaa kuin halvat pakasteranskalaiset.
Viihdejournalismi rakastaa psykologisia tutkimuksia, joissa koehenkilöille kerrotaan erilaisia tarinoita ja pyydetään arvioimaan kuvia tuntemattomista ihmisistä.
Ne ovat tuottaneet kenties ohitettavan tiedon siitä, viehättääkö koehenkilöitä enemmän tuntemattoman kantama kitaralaukku vai urheilukassi (vastaus: kitaralaukku), mutta myös mahdollisesti tärkeämpiä havaintoja siitä, että ihmiset ovat huonoja arvioimaan toisten kokemusta tai asettumaan heidän asemaansa, vaikka he luulevat olevansa siinä hyviä.
Kyseessä on kai yksinkertainen ajatusvirhe: kun näen oman tilanteeni läheltä ja tiedän vaihtoehdot, miksen pystyisi samaan suhteessa toiseen? Ehkä muuten pystyisinkin, mutta on vaikea tavoittaa olosuhteiden oikeat erot ja se, miten ne vaikuttavat ihmisiin.
Keskituloisen silmin en tietenkään köyhänä ostaisi kuhafileitä ja kantarelleja vaan särkiä ja juureksia, mutta osaisin muuten järjestää elämäni tyydyttäväksi. Vai osaisinko? Enpä tiedä. Pienituloisena opiskelijana olin tyytyväinen, mutta tilanne oli aivan eri kuin perheellisellä.
Hyvä ruoka on konkreettista. Sillä myös erottaudutaan. Siihen liittyy melko tuore historiallisen kokemuksen muutos. Suomessa elää vielä niitäkin, joiden mummit ja ukit ovat suurten nälkävuosien 1866–68 selviytyjiä.
Pitkään ihmiskunnan tavoittamaton haave oli viljaa, hedelmiä ja muita herkkuja jatkuvasti pursuava runsaudensarvi. Ei lopulta muuta kuin riittävästi vaihtelevaa ruokaa vuoden ympäri. Joidenkin mielestä runsaudensarvi on tarua, mutta he unohtavat nykyiset ruokakaupat.
Suomalaisille, tai ainakin valtaosalle heistä, riittävä ja vaihteleva ravinto oli selvä asia ensimmäistä kertaa ehkä puoli vuosisataa sitten. Luulen, että juuri tässä kulkee yksi vaikeasti ylitettävä kokemuksen raja. Ne, jotka ovat aina eläneet runsauden piirissä, eivät voi tietää, millaista on olla sen ulkopuolella.