Vietin lapsuuteni Muurolassa. 25 kilometriä Rovaniemeltä Kemiin päin. Vanhalta hyppyrimäeltä meni juna-asemalle upea maastopolku, joka loivasti mutkitteli vuoronperään oikealle ja vasemmalle puita väistellen. Kävin usein juoksemassa siinä 250 metrin vetoja. Juoksin niin lujaa, kuin pääsin. Se oli huima tunne. Tuntui syvällä sielussa asti, että minähän lennän. päkiät iskivät lujasti joustavaan polun pintaan ja saivat minulle siivet. Ja se kovin vauhti oli vasta toiseksi parasta. Parasta oli se, kun veto loppui ja aloin jarruttamatta rullata rennosti. Lasketella. Rullata vaihe vaiheelta vauhtia pois, ilman pakottamista. Jokaisen tulisi kokea tuo hetki. Laskettelun rentous.
Viikonloppuaamuisin isä vei minut Aavasaksantien varteen, kuivalle jäkäläkankaalle juoksemaan. Juostiin yhdessä. Aamuauringossa me pujoteltiin puiden lomassa ja vedettiin niin lujaa, kuin päästiin, mutta rennosti. Lujaa juokseminen vaatii rentouden. Etusormen päät löyhästi peukalon päitä vasten. Poskilihakset hyppivät juoksuaskelten rytmissä. Lenkkari kuopaisi pakaran kautta. Usein porot tulivat töllistelemään meidän touhuja. En tiedä parempaa juoksualustaa, kuin jäkäläkankaan.
Olin nopea. Nopeampi, kuin useimmat, mutta astuin kuin kestävyysjuoksija. Yksi kesä siinä meni, kun isän kanssa päivästä toiseen hinkattiin Muurolan kappelin mäen alla olevaa polkua ja opettelin
koskettamaan maata vain päkiällä. Aluksi uudella tekniikalla isä kellotti hitaampia aikoja, mutta jo parissa viikossa juoksin kovempaa , kuin ikinä ennen. Olin aina ihaillut Valeri Borzovin juoksutekniikkaa ja sen kesän jälkeen juoksin kuin Borzov. Se teki pienen pojan ja sen isän onnelliseksi. Oltiin onnistuttu yhdessä. Se on paljon enemmän, kuin onnistua yksin.
Tässä nykyhetkessä teen työtä liikunnan parissa. Haluan tuoda ihmisille tuota samaa tunnetta ja elämyksiä, kuin minulla oli lapsuudessani. Maailma on muuttunut paljon tuosta 1960-1970 luvun taitteesta ja hyvä niin. Moni asia on paljon paremmin, kuin silloin. Humoristisesti voin omalta kohdaltani asian konkretisoida sillä, että nyt minulla on sisävessa, silloin ei ollut.
Mutta. Tarvitseeko sinun todella mennä AppStoreen tai Playstoreen ja ostaa sieltä palvelu, joka kertoo miten sinun kuuluu liikkua ja nukkua. Tarvitsetko tietokoneen ranteeseesi, että saat reaaliajassa siitä kaikesta palautetta, kuinka väärin olet taas tehnyt ja toiminut. Määrittelet Appsiin tavoitteesi, jonka avulla saat oikean sovelluksen saavuttaaksesi maalisi. Kaventaako se sinun liikunnallista maailmaasi, vai luoko se todella vapautta repäistä puuvillainen t-paita päälle, polyesteriverkkahousut jalkaan ja lähteä vain yksinkertaisesti lenkille. Kaikki kunnia nykyteknologialle, mutta mitä jos se liikkumisen riemu ja vapaus liikkua niin kuin mielesi juuri sillä hetkellä tekee, onkin se sinun juttu. Ei jokin Sovelluksen luoma ihanne sinusta. Liikkuminen itsessään, urheilu, on oikeasti kivaa ja aiheuttaa harrastajalleen mielihyvää. Ilman sen kummempaa tavoitetta ja kontrollointia.
Ainakin minusta se on kaikkein olennaisinta. Se parempi kunto tulee siinä oheistuotteena. Ilman, että siitä tekee sen kummempaa numeroa. Kyllä me siellä työpaikoilla ja kouluissa suoritamme ihan tarpeeksi jo ja siksikin liikunnassa täytyy toteutua täydellinen vapaus. Vapaus nauttia omasta fyysisyydestä, jokainen meistä omalla tavallaan ja tasollaan. Silloin meidän psyyke kiittää ja kumartaa ryhdikkäästi ja syvään.