Sukulaismatka Laatokan Karjalaan alkoi hyvissä merkeissä. Bussi läpäisi Niiralan rajan vilauksessa ja sää oli riittävän tyyni kantosiipialuksen kulkea Sortavalasta Valamon luostarisaarelle. Vaikka liikuttiin pienillä paikkakunnilla, niin lapsetkin näkivät paljon Venäjää jo ensimmäisenä päivänä: ainakin tiet, kaupat, mummot, munkit ja kaalisopan.
Tohmajärveläinen matkanjärjestäjä näytti bussimatkalla Putinin sukulaisten perustamia turistirysiä. Valamossa odotettiin Putinin itsensä mahdollista vierailua seuraavana päivänä: yhdestä kantosiipialuksesta purkautui kymmeniä poliiseja.
Oppaamme Jelena kertoi, että ilmassa pörissyt helikopteri kuljetti oligarkkia. Oppaan mukaan oligarkeilla on tapana tehdä luostarille isoja lahjoituksia. Mekin odotimme kuoroesitystä, koska oligarkin vuoro oli ensin.
Jotkut harrastivat sotahistoriaa, joten seuraavana aamuna ajettiin Kollaanjokena tunnetulle purolle. Sielläkin kaikki meni hyvin, mutta iltapäivällä bussi hajosi. Se tapahtui huonolla hiekkatiellä Läskelästä kohti Harlua ja Hämekoskea, vanhoja Jänisjoen tehdaspaikkoja, joilla sukua oli asunut ennen sotia. Moottori ei ottanut kierroksia, eikä bussilla voinut kuin ryömiä. Pysähtyessä jarrut savusivat.
Jäähdyttelytauko tuli oikeaan aikaan, sillä varttuneemmat sukulaiset ryntäsivät ympäröiviin metsikköihin etsimään talonraunioita ja kivijalkoja. Niiden paikoista esiintyi vaihtelevia teorioita, joten ihmisten hajonta oli suurta.
Lopulta Maria-isomummoni mökki sivurakennuksineen löytyi melkein umpeen kasvaneen polun päästä. Vielä 2001 siellä oli asunut entinen vanki koiransa kanssa. Nyt mökki oli romahtanut kasa lautoja.
Kaikki sukulaisetkin löytyivät. Bussi ryömi paremmalle tielle, mutta korjaus epäonnistui. Matkanjärjestäjä loihti paikalle takseiksi kutsuttuja ruttuisia henkilöautoja, joilla ajettiin lujaa Värtsilän rajakaupalle. Siellä jo odotti tohmajärveläinen tilataksi. Kuultiin, että bussikuski oli saanut yhteyden sähkömieheen. Oli vain pitänyt kiinnittää jokin irronnut johto, mutta bussiin ei enää palattu.
Kun matkaajista jotkut olivat lapsena käyneet koulua Harlussa ja hyvin muistivat sen, kääntyi puhe kotimatkalla väistämättä vaihtoehtoiseen historiaan: ”Entäpä jos Stalin olisi ollut suurpiirteisempi ja vetänyt rajan vähän idemmäs?”
En ryhdy arvioimaan idean taloudellisia tai poliittisia seurauksia, mutta ahtaan itsekeskeisesti arvioiden minun kai pitäisi olla kiitollinen Stalinille.
Jos evakkoperheitä ei olisi heitelty eri puolille Suomea, vaan isäni ja äitini olisivatkin kasvaneet Laatokan Karjalassa ja Kannaksella, niin olisiko elämä kuljettanut heidät 1960-luvun lopussa yhtä aikaa Tampereelle? Jos he eivät olisi tavanneet, ei olisi syntynyt minua, eikä kyllä tätä kolumniakaan. Elämä on sattumaa.