"Hei tipu, ei tää oo mikään Pohjanhovi!” kiekuu itseään täynnä oleva lentopallokapteeni Santasportin edustalla. Samasta alkusolusta kloonattu kuusihenkinen kukkoklaani remahtaa nauruun. Sitten isketään parit miehekkäät fistpumpit, ja sinetöidään yhteinen näkemys tietäväisellä nyökyttelyllä: jep jep, kana on eksyksissä kuin mikäkin, öö mikä, kuin päätön kana (ryhmäpaine tappaa mielikuvituksen, tutkittu juttu).
Piuhani ovat tunnetusti yhtä pitkät kuin pinnani lyhyt. Tällä kertaa hoksottimet reagoivat kuitenkin nopeasti ulkoiseen signaaliin: hetkinen, kommentti on osoitettu minulle, tipulle .
Hermostumisen sijaan hämmennyn. En siksi, että olisin luullut lentopalloturnauksen pääpelipaikkaa yökerhoksi ja saanut surukseni kuulla, ettei se olekaan sitä. Vaan siksi, että Lapin Urheiluopiston katsomoon olikin pukukoodi, josta en tiennyt mitään.
Hauskuus loppui lyhyeen kuin kananlento. Pukeutuminen kesäisiin, naisellisiin ja itseäni miellyttäviin vaatteisiin osoittautui etikettivirheeksi, ja vuosisadan vitsiksi. En ollut vakavasti otettava yleisön edustaja, koska en näyttänyt siltä, miltä olisi pitänyt.
Eli miltä? Luullakseni minun olisi kuulunut hölkätä mestoille pelitamineissa ja haista parfyymin sijaan hielle. Olisi pitänyt vaikuttaa pelinaiselta , vaikken edes pelannut (ja toisaalta minun annettiin ymmärtää, että juuri siltä näytinkin; pyrstöään pyörittelevältä tyhmältä kananpojalta).
Kana (jollaiseksi tipukin kehittyy) on itse asiassa mainettaan fiksumpi eläin. Tieteen kuvalehti kertoo, että se on empaattinen ja älykäs otus, joka pystyy juoksemaan myös ilman päätä. Sen mahdollistavat lihasten ja paikkasolujen väliset hermot, jotka eivät tarvitse aivoja toimiakseen.
Toisin sanoen: niin kauan kun happea ja energiaa riittää, pystyy kana kekkuloimaan kukkona tunkiolla pikkuvioista huolimatta. Päätön kana on siis oikea oman elämänsä kapteeni! Tämä tietoisku minun olisi pitänyt syöttää myös niille nokkelille kukkoilijoille, jotka habitukseni perusteella tiesivät kertoa, minne kuulun ja minne en.
Nyt paljastan sen, minkä olette koko ajan halunneet tietää. Pohjanhovikelpoinen, eli urheiluopistokelvoton bilehilehabitukseni koostui seuraavista elementeistä: valkoinen toppi, sininen maksihame, sifonkipusero ja ballerinat (en muista merkkiä, mutta eivät valitettavasti ole mitään Minna Parikkaa). Korvissa mustat pallot ja kaulassa yksi lempikaulakoruistani (ei sentään se, jossa on kahdeksantoista smaragdia ja kilo valkokultaa, eh heh).
Koko komeuden kruunasi meikki: punatut huulet, mustatut ripset ja auta armias, lilaksi lakatut kynnet. Sellaisessa lookissa läksin peliä katsomaan – ihan pokkana ja vailla häpeää. Sietäisi kai hävetä. Mutten osaa, enkä keksi, miksi. Olinhan kuitenkin jatkamassa iltaa vielä yökerhoon.
Maria Paldanius on maailmaa kiertänyt toimittaja ja Uusi Rovaniemi -lehden kolumnisti. Hän opiskelee audiovisuaalista mediakulttuuria Lapin yliopistossa.