Kello lähestyi kuutta tiistai-iltana kun toimitukselta tuli hätähuuto. Suurella tärkeydellä lähetetyssä sähköpostiviestissä luki: ”Maria! Missä luuraavat kuvatekstit, alkaa olla jo KIIRE!”
Lähetin tekstit tuntemattomalle taittajalle siltä istumalta. Siis kenelle? Joku, jota en edes tunne, työskentelee lehden taustavoimissa minun(kin) tekstieni parissa, säätää jutut palstoille sopiviksi, hioo otsikot, viilaa kuvat, valitsee nostot, oikoo kirjoitusvirheet ja mitä vielä. En edes tiedä. Jösses! Olin aivan unohtanut, miten isoja asioita kulissien takana tapahtuu!
Vuosia sitten , talviaikaan Lapissa kuvattiin erästä kotimaista elokuvaa. Kuvausryhmä tarvitsi ulkouima-altaan, joka pysyisi lämpimänä ja sulana pakkassäistä pulikointikohtausta varten. Allas järjestyi kivutta sulanapitomiehineen kaikkineen. Lisäksi filmiryhmä sai toivomansa lämmitetyt bajamajat ylös tunturiin.
Ei kuitenkaan millään taikatempuilla. Ensin järjestyi ihminen, rovaniemeläinen ammattimies, joka kaikessa hiljaisuudessa hoiti hommat kuntoon. Tiedän tämän, koska jututin häntä eräässä takahuoneessa hiljan.
Espanjassa vuonna 2014 tapasin saksalaismiehen, joka työskenteli ”tavallaan elintarvike-alalla”. Tavallaan siksi, että hänen tiiminsä vastasi elintarvikepurkkien kansien suunnittelusta.
Tuskin koskaan olin tullut ajatelleeksi, että minunkin kauppalistaltani löytyvän luonnonjogurttipurkin tyköistuva muovikansi on pitkän suunnittelutyön hedelmä, josta joku saa olla ylpeä. Kannen ansiosta minäkin pakkaan tuotteen huoletta muiden ostosten joukkoon tietäen, ettei se hajoa ja leviä laukkuun.
Nykyään ostaessani jogurttia ajattelen aina lämmöllä ihmisiä muovikansien takana.
Työmaailma ja maailma ylipäätään ei pyörisi ilman fasadien takana työskenteleviä voimahahmoja, eli niin sanotun ”näkymättömän työn” tekijöitä. Se on työtä, joka tulee näkyväksi usein vasta silloin, kun sitä ei ole tehty tai jälki on puutteellista.
Harvoin tulee ajateltua, että joku on pessyt julkisten tilojen vessat minua(kin) varten, suunnitellut kesäistutukset minun(kin) ilokseni, sterilisoinut sairaalavälineet, etten minä(kään) saa bakteeritartuntaa ja pykännyt koskenrantaan varoituskyltin, etten minä(kään) putoa ja kuole.
Näkymätön työ on usein itsestään selvää, eikä vähiten siksi, että kaikki näyttää niin helpolta. Ja niin kuuluukin olla. Mitä siitä muka tulisi, jos kaiken näkyvän taustalla piilevä vaikeus paistaisi aina ulospäin? Kuten pomoni tarjoilijan töitä tehdessäni lohkaisi: ”Paras tarjoilija on se, joka ei näy liikaa ja jota kukaan ei muista!”
Niin tai näin, uskon, että yhteiskuntamme tärkeintä työtä tehdään esirippujen takana kaikessa hiljaisuudessa. Ja että se, joka tämänkin tekstin kustomoi julkaisukuntoon, nauttii työstään kulissin takana.
Maria Paldanius on maailmaa kiertänyt toimittaja ja Uusi Rovaniemi -lehden kolumnisti. Hän opiskelee audiovisuaalista mediakulttuuria Lapin yliopistossa.