”Suomalainen on sellainen, joka huutaa rannalla, ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen. Metsä raikuu, kaikuu, hongat humajavat.”
Jorma Eton ytimekkäästi kuvaama suomalainen tarvitsee tilaa. Etäisyys toiseen on sopiva, kun välissä välkkyy pieni järvenlahti. Sellaisen voi tarvittaessa ylittää, mutta ei liian helposti.
Ongelmia Suomessa alkaakin syntyä silloin, kun tuttu tila käy ahtaaksi. Naapuri rakentaa saunamökin ikkunan eteen maisemaa peittämään. Pihan rajaa kulkee lumikengillä turisteja huutamassa heifinishpiipol. Lumikolaan ilmaantuu liittymästä koirankakkaa. Honkametsäkin hakataan ja aurataan arville, joiden yli on syntisen vaikea kulkea hirvitornille.
Vielä vaikeampaa on, jos naapureiksi ahtautuu väkeä, joka tuntuu tekevän erilaisuudestaan numeron. Heitä voi tulla kaukaa turvallisen elämän ja työn perässä. Puheenparsi on outoa ja uskomukset pelottavia.
Heitä voi löytyä myös kotiseuduilta. Käyttävät värikkäitä lapintakkeja ja väittävät, että ne kuuluvat vain heille. Tämän voisi vielä hyväksyä, mutta miksi asiaan pitää liittää erinomaisuuden imelä sivumaku? Luulevatko ne olevansa parempia ?
Viime vuosien tutkimushankkeissa olen päätynyt painimaan erilaisten naapuruuksien parissa. Naapuruussuhde näyttäisi olevan useimmiten jonkinlainen mahdollisuus mutta lähes varmasti myös ongelma.
Käytännölliset, kasvokkaiset naapuruudet pakkaavat yleensä muotoutumaan siedettäväksi. Helpointa on silloin, kun naapuri puhuu samaa kieltä ja huolehtii samantapaisista asioista.
Erilaistenkin ihmisten kanssa tullaan yleensä toimeen. Haastattelimme niin sanotun pakolaiskriisin aikana vastaanottokeskusten naapureissa asuneita ihmisiä. Kaikkia yllättävä tilanne mietitytti, mutta käytännön ongelmia ilmeni vähän. Helpoiten yhteys löytyi siellä, missä eri kieltä puhuvat lapset tapasivat hiekkalaatikoilla.
Vaikeampia ovat suurten ryhmien naapuruudet. Yhteiskuntatieteissä ryhminä pidetään sellaisia ihmisten joukkoja, jotka pitävät itseään ryhmänä ja erottavat itsensä muista joukoista. Juuri erottautumiseen sisältyy kiistan siemen. Niin kauan kuin ihmisten minäkuva muodostuu osittain siitä, mitä me emme ole , ei vastakkainasettelun aika ole ohi.
Myös ryhmien rauhallista yhteiseloa voi onneksi edistää. Tärkeä teko sen eteen on kasvokkainen kohtaaminen. Sitä ei korvaa sosiaalinen media. Toinen kelpo konsti on kuuntelu. Antropologiassa ajatellaan, että tutkijan pitää aloittaa kenttätyö olemalla hiljaa. Kun elää aistit ja mieli avoinna toisten keskuudessa muutaman viikon, osaa kysyä jo edistyneempiä kysymyksiä.
Naapurit ärsyttävät tänäkin vuonna, mutta heidän kanssaan voi oppia oleskelemaan. Asiaa auttaa myös, jos edelleen on järvenlahtia, joiden takana voi ottaa naapureista lomaa.
Ps. Tämä kirjoitus ei koske omia naapureitani, jotka ovat mukavia, yhteistyökykyisiä ja huumorintajuisia.
Kirjoittaja Tapio Nykänen on rovaniemeläinen yhteiskuntatieteilijä ja koskimeloja.