Minua kysyttiin työni puolesta haastateltavaksi radio-ohjelmaan, jonka aiheena on ”Onko saamelaisten naapuruus suomalaisille sokea piste”. Olen ehkä väärä henkilö vastaamaan koko kysymykseen. Olen suomalainen ja näin ollen itse keskellä mahdollista sokeaa pistettä. Jos ympärillä on pimeää, en oikein näe sitä.
Olen kuitenkin samaisen työni vuoksi joutunut paljonkin pohtimaan, miten voisin nähdä asioita vieraista näkökulmista. Niinpä päätin kokeilla, voisiko sokea kukko löytää edes jonkinlaisia jyviä. Tässä on tiivistelmä kysymyksen herättäneistä pohdinnoista.
Toisin kuin mediasta voisi päätellä, saamelaisalueiden arki ei ole jatkuvaa riitaa. Pääasiassa ihmiset eivät kokoonnu päivittäin pohtimaan, kuka on saamelainen ja millaiset sorron rakenteet vallitsevat. Sen sijaan arki koostuu arjesta, siis sellaisista asioista kuin työnteko, ruoanlaitto, jääkiekon katsominen ja pussailu.
Saamelaiset ja muut paikalliset tekevät asioita myös yhdessä. Porukassa metsästetään hirviä, tehdään taidetta, puhutaan kelkoista ja hoidetaan poroja. Myös pussailua tapahtuu. On toisin sanoen olemassa paikallisia yhteenliittymiä, joita pitää koossa jokin muu asia kuin kuuluminen tiettyyn etniseen ryhmään.
Tällä asetelmalla on kahdenlaisia seuraamuksia. Ensinnäkin on olemassa paljon leppoisaa saamelais-suomalaista naapuruutta. Ihmiset kunnioittavat ja auttavat toisiaan siinä kuin naapurit ja ystävät yleensä.
Kolikon kääntöpuolelta voi löytyä kuitenkin myös toinen ulottuvuus. Kun eletään osin yhteistä elämää, ei aina nähdä sitä, että naapurissa asuu toiseen kansaan kuuluvia ihmisiä. Kansalla tarkoitan tässä ihmisryhmää, jolla on omaleimainen historia, kieli ja kulttuuri ja joka myös pitää itseään erillisenä kansana.
Arkinen läheisyys selittänee sitäkin, miksi saamelaiskulttuurin nousu on joissain pohjoissuomalaisissa herättänyt epäilyksiä. Miksi juuri saamelaisten asiaa pitäisi edistää, kun kaikki olemme samanlaisia pohjoisen ihmisiä? Näin muotoiltu kysymys ohittaa sen, että kyse ei niinkään ole saamelaisista yksilöinä kuin saamen kansan kulttuurin ja perinteiden turvaamisesta.
Edelliseen liittyy myös, että monilla on näillä palkisilla vahva pohjoinen identiteetti. Emme ole etelän variksia vaan ylpeästi Lapin ihmisiä.
Tämä ”Lapin ihmisyys” on puolestaan vanha kulttuurinen rekisteri, jossa suomalaiset tavat ovat osin lomittuneet saamelaisiin perinteisiin. Vahva kokemus itsessään varsin ainutlaatuisesta Lapin ihmisyydestä voi peittää alleen sen, että on olemassa myös erillistä ja erilaista saamelaista kulttuuria.
Eteläsuomalaisten ja saamelaisten naapuruus lienee yksioikoisempi asia. Etelässä saamelaisista tiedetään edelleen hävettävän vähän. Tästä tietenkin seuraa myös, että paikallisten pohjoisten suhteiden käsittäminen on etelästä käsin likipitäen mahdotonta.
Toisaalta asiaa ei kenties parane kummastella. Hieman haastavaa suhteiden luonnehdinta on välillä pohjoisessakin, kuten tämäkin kolumni osoittaa.