Minulla on lapsuudestani kolme traumaa: Nintendon puute, ponin puute ja mustaherukat.
Sehän ei nimittäin ole puutarha eikä mikään, jossa ei mustaherukkaa kasva.
Meillä kasvoi. Paljon. Satoja hehtaareita, vaikka saattoi niitä olla enemmänkin.
Ja kun mustaherukkaa on, sitä ei jätetä. Sitä pakastetaan ja keitetään pullotolkulla niin, että riittää seuraavaan kesään ja piru vie ylikin.
Kaupassa tuijotin haaveillen hampaatseisauttavan makeita Fun Light -mehuja mutta ehei, kellarissa on mustaherukkamehua, ota sitä.
Lisäksi kotiin laivattiin muikkuja joka kesä vähintään yhden Viking Cinderellan verran, vaikka saattoi niitä olla enemmänkin.
Niitä sitten paistettiin ja savustettiin ja syötiin ja savustettiin ja säilöttiin ja lyötiin purkki ja leivät pöytään ja arvatkaapa, mitä oli ruokajuomaksi.
Kaikilla muilla oli aina kaupan mehua.
Sittemmin aika on parantanut joitain haavoja. Nykyisin seuraan savumuikkua minne vain, ja äidin omatekoinen mustaherukkamehu on arvoherkkua. (Lähestyvä keski-ikä ei nähtävästi saavu yksin, vaan kera puhtauden kaipuun ja omatekoisuuden ylistyslaulun. Kerran yritin jo neuloakin.)
Mutta yksi pysyy.
Mustaherukka on yhä edelleen sietämätön marja poimia. Se on ikävästi tertuissa, kurjasti lehtien piilossa ja menee helposti mössöksi, kun sitä puristelee suutuspäissään.
Ja sen poimiminen on hidasta. Siinä seisot ja kaartelet ja yrität olla kuolematta hämähäkin puremaan, mutta ämpäri vain pysyy tyhjänä ja aika lakkaa käymästä. Mikään tässä maailmassa ei täyty niin hitaasti kuin ämpärillinen mustaherukoita.
Erinomaisen epätieteellinen ystävä-, sukulais- ja tuttavapiiritutkimus paljastaa, että en ole ainoa traumatisoitu, mutta tautiluokitukseni on ilmeisesti vain lievä tai keskivaikea. Pahempaakin on nähty. Erään ystäväni mustaherukkatrauma on niin vahva, että hän ei edelleenkään, neljääkymmentä lähestyessään, suostu koskemaan mustaherukkaan.
Marjatraumojen lajit myös vaihtelevat - aika yleinen aiheuttaja tuntuu olevan myös mustikka. Tiedättehän tarinan: Aamulla pakattiin ämpärit ja saappaat ja ajettiin tuntikausia, mutta ehkä kauemminkin, jonnekin onnettomalle korpimättäälle, jonne isä istutti, iski ämpärin käteen ja ilmoitti, että pois ei tulla ennen kuin tämä on täynnä. Koska tämä on Suomi ja lapseni suomalainen kerää!
Siellä, lentoliskon kokoisten sääskien keskellä ja vettyneen kurkkuleivän jo loputtua pienen ihmisen mieleen hiipi kauhu. Täältä ei oikeasti välttämättä tulla koskaan pois.
Minulla mustikkatraumaa ei ole. Joko perheemme ei koskaan poistunut mustaherukkapuskasta tai retket pidettiin maltillisina. Metsään en silti mene hamuamaan mitään - mustikkahan on kuin mustaherukka, mutta pienempi, ja minua ei enää huijata.
Niin, että aikuinen: minkä marjan haluat lapseltasi tappaa, sen lähelle viet hänet ämpärin kanssa ja sanot, että pois ei sitten tulla ennen kuin ämpäri on täynnä.