Esineet ovat ihmiselle sekä siunaus että kirous. Ihmiskunta on menestynyt, koska osaamme käyttää ja valmistaa työkaluja. Niiden avulla voimme sekä muokata ympäristöä että korjailla itsessämme olevia puutteellisuuksia. Keskimäärin tämä johtaa pitempään ja vähemmän tuskaiseen elämään.
Monet tavarat ovat myös sinänsä mukavia, ja niiden käyttely tuottaa hauskoja elämyksiä harmaata eloa sulostuttamaan.
Nykyisin esineet ovat kuitenkin jo tiellä. Olemme likipitäen täyttäneet planeetan romppeilla, joista suurta osaa emme oikeastaan tarvitse. Täytämme tuotoksillamme jopa eläimiä, joiden elimistö vääjäämättä kyllästyy mikromuovista. Lopulta muovi kulkeutuu ravintoketjua pitkin meihin itseemme.
Monet mööpelit, erityisesti tekniset, myös edistävät ilmastonmuutosta. Niiden valmistamiseen, kuljettamiseen ja käyttämiseen tarvitaan energiaa, jota yhä yleensä tuotetaan fossiilisilla polttoaineilla.
Toisinaan tavarat eivät oikeasti edes paranna elämänlaatua. Melko usein ostelemme esineitä, koska uskomme, että niiden omistaminen tekee onnelliseksi. Yllättävän pian huomaamme kuitenkin haluavamme uusia esineitä...
Tässä valossa on perin hankalaa, että minun pitäisi ostaa mönkijä. Sellainen on ongelma melkeinpä kaikista mainitusta syistä.
Mönkijän valmistaminen ja käyttäminen saastuttaa ja lämmittää ilmastoa. Epäilen myös, että en ole mönkijän ostamisen jälkeen tyytyväisempi kuin ennen sitä. Tästä en tosin voi olla varma, koska minusta on mukava ajella erilaisilla välineillä.
Mielestäni mönkijälle kyllä olisi monenlaista käyttöä. Ajaisin ensinnäkin rangat metsästä. Aikaisemmin eno autteli traktorilla, mutta hänellä on nykyisin tarpeeksi työtä omien pilkkeidensä teossa. Tarvitsisin mönkijää myös tutkimustyössäni. Joku Samuli Paulaharju tietysti käveli, mutta niin kävelivät haastateltavatkin.
Talvella pukkaisin lumet omasta ja naapurinkin liittymästä sekä putsaisin mökin pihan. Olisi tyylikästä sankemman sateen jälkeen järjestellä paikat puskulevyllä! Syksyllä vetäisin hirvet metsästä. Hirviporukassa kyllä on jo mönkijä, mutta voihan se joskus olla rikki.
Tietenkään en välttämättä tarvitsisi mönkijää. Polttopuita saa ostamalla, jopa valmiiksi kotiin kuljetettuina. Pakkoko niitä on jokaisen kaiket kesät pilkkoa?
Kesän tutkimusreissuille voisin vuokrata kulkupelin tarpeen vaatiessa. Lumityöt hoituvat vielä muutaman vuosikymmenen, jos Luoja suo, lihasvoimalla. Hirviporukkakin pärjäisi ilman ylimääräistä konetta.
Mitä siis tehdä? Todennäköisesti marssin pankkiin ja ostan mönkijän. Omaatuntoani ja ympäristöä hyvitän maksamalla vapaaehtoisen ilmastomaksun. Sitten karautan mönkijällä auringonlaskuun ja jään pohtimaan ihmisen, esineiden ja luonnon antoisaa ja kivuliasta suhdetta.
Kirjoittaja on rovaniemeläinen yhteiskuntatieteilijä ja koskimeloja.
