Ko­lum­ni: Miten te siellä Lapissa voitte?

Kuusitoista vuotta sitten suunnilleen tähän aikaan aloin olla melko varma, että perheeni muuttaa vuoden vaihteessa Rovaniemelle.

Syy oli minun: olin saamassa puolentoista vuoden pestin valtio-opin lehtorina Lapin yliopistosta. Se oli enemmän kuin mitä Tampere juuri silloin tarjosi lisensiaatille. Toinen lapsemme oli vuoden vanha ja puolisoni vanhempainvapaalla.

Olin käynyt Rovaniemellä kerran aikaisemmin taiteen maisteriksi lukeneen siskoni häissä. Kun sitten joulukuussa 2001 luistelin vanhalla Nissan Sunnylla Nelostietä pitkin tutustumismatkalle, jäi mieleen muutama asia. Musta maa muuttui valkeaksi suunnilleen siinä, missä silloinen Oulun lääni muuttui Lapiksi. Sen jälkeen pihateiden varsilla oli kynttilöitä ja koristevaloja.

Kirkkaana iltana Rovaniemen kirkko ja etenkin sen punaiseksi valaistu risti näkyvät pitkälle Nelostietä etelään. Sellaista en ollut ennen nähnyt. Seuraavana päivänä yliopistolla oli sama tiedekunnan kokoushuone kuin nytkin, ihmisiä, joista monet opin tuntemaan ja joista osa on yhä täällä.

Seurasi asunnon etsintää. Valoisa aika oli lyhyt, välähdys aurinkoa kahden sinisen hetken välissä.

Korkalovaaran parvekkeelta aukesi upea näkymä etelään. Siitä vuokrakämpästä ei tullut sopimusta, vaan asunnosta tiilitalossa Karhunkaatajantiellä. Edellisistä asukkaista tuli sitten ystäviämme.

Söin illallista Suomen suurimmassa Kotipizzassa ja katselin mietteliäänä Lappia-talon pinkiksi valaistuja kattokaaria.

Lapin yliopisto oli mukava työpaikka. On se sitä vieläkin, mutta tutumpi eikä ehkä yhtä erityinen. Luulen ymmärtäväni, mistä tunnelma johtui: yliopisto sai vielä kasvaa, maailma ei ollut ihan valmis.

Toisaalta yliopisto oli vielä sellainen, jota nykyään sanottaisiin kai opetuspainotteiseksi. Tuotettiin opettajia, sosiaalityöntekijöitä ja juristeja Pohjois-Suomessa, siinä sivussa toki jo muutakin. Nykyään yliopiston pitää oikeuttaa itsensä eri tavalla.

Silloin olo tuntui joskus eristyneeltä mutta melko rauhalliselta. Nyt on kiire, mutta ei ainakaan tunne olevansa syrjässä.

Rovaniemellä on ollut töitä, harrastuksia ja ystäviäkin. Vieraita kävi etenkin alussa. Ihmisiä on muuttanut pois, uusia on tullut tilalle.

Nissanin myin parilla tonnilla inarilaismiehelle, jota alkava ruoste ei haitannut, Inarissa se ei kuulemma leviäisi. Kolmas kaupunginosa vaihtui Viirinkankaaseen. Nuorin lapsi syntyi.

Aivan yllättäen on tullut sellainen käänne, että ne lapset, jotka tuotiin tänne kapaloissa, ovat kasvaneet ja alkavat muuttaa kotoa pois, ei varmaan Rovaniemelle. Mitäs sitten? Aika näyttää.

Kun käyn etelämpänä, siellä aina kysytään, millaista Lapissa oikein on. Täällä sitä ei kysytä, mutta vastata silti saa, joten tässä ne olennaisimmat.

Kirjoittaja on rovaniemeläinen politiikan tutkija.

Ilmoita asiavirheestä