”Eikö olisi hienoa jos miehillekin olisi tällainen ryhmä”, pohtii nainen naisille suunnatussa Facebook-ryhmässä.
Reagoin nopeasti: ”Niinpä! Miksei muuten ole?” Ilman muuta miehetkin tarvitsisivat vastaavan ryhmän, jossa puhua miesten juttuja miesten kesken!
Alan vimmassa kirjoittaa komppaavaa kommenttia vastauskenttään. En kuitenkaan ehdi niinpää naputtaa, kun huomioni jo herpaantuu. Kas, naisväki onkin ehtinyt liittoutua miesväkeä vastaan ja tykittää nyt teesejään täydellä latingilla:
”Miks miehet tällasta tarttis? Ei ne osaa puhua tunteista!”
”Niinpä! Ei ne puhu, eikä pussaa!”
”Miesten keskusteluryhmä, anna mun kaikki kestää!”
”Hehee! Mun miehen tunneäly ei kyllä riittäis sellaseen!”
Satun olemaan isosisko neljälle veljelle, joista etenkin kahden jo aikuiseksi kasvaneen kasvu(kipuilu)a olen saanut seurata lähietäisyydeltä pienestä pitäen. Tätä taustaa vasten minussa nousi närä.
Latasin tiskiin: ”Mitä ihmettä, naiset? Mikä oikeus meillä on tyrmätä miesten tunteet ja tarpeet?”
Olin ymmälläni. Tai ehkä vain ulapalla. Näihin päiviin asti olen näet arvellut, että miehilläkin on tunteet ja että miehillekin tekisi kutaa jakaa niitä keskenään ilman naisten niskaan hengitystä. Mutta ehkä karu totuus on sittenkin se, että vain naiset osaavat keskustella syvällisiä ja että vain naiset tarvitsevat sitä.
Naisiin kohdistuvan seksuaalisen häirinnän laajuutta valottava #Metoo-tempaus hyökyi yhtenä aaltona läpi sosiaalisen median. Lähtömotiivit olivat oikeat, jalot ja hyvät.
Tempaus pani ajattelemaan omaa napaa ja pyllyä: niin, onhan minunkin pyrstöni kuullut kyseenalaisia kommentteja miesten taholta. Etenkin Lähi-Idässä asuessani koin oloni naisena usein alistetuksi, jopa halveksituksi.
Silti jätin some-leikin väliin. En siksi, ettei aihe olisi tärkeä. Vaan siksi, että mieleeni muistui tarinoita paitsi naisten, myös miesten kokemasta seksuaalisesta häirinnästä, halveksunnasta ja alistamisesta.
Tuntui kohtuuttomalta, että MeToo-kampanjan nimissä alettiin anella anteeksipyyntöä kaikilta maailman miehiltä. Ja että jotkut miehet vieläpä tekivät sen.
Aihetta sivuten mieleeni tuli myös eräs kahvilassa vahingossa kuulemani keskustelu, jossa neidit kilvan kritisoivat miehiään. Yksi kiekui kumppaninsa kömpelyydestä kotitöiden saralla ja toinen paasasi puolisonsa kehnoista keskustelutaidoista. Samaan syssyyn mieleeni palasivat myös seuraamani some-keskustelut, joissa naiset mitätöivät miessukupuolen koko tunnepuolen.
Ennen kuin alamme viritellä sädekehiä ja pirunsarvia itsemme ja toistemme päihin, olisi kai itse kullakin ihmisellä sisäisen keskustelun paikka: mitä minä puhun ja kenen suulla? Eikö olisi hienoa, jos oman navan ja pyllyn takaa näkyisi joskus isompikin kuva?
Kirjoittaja on maailmaa kiertänyt toimittaja, joka opiskelee audiovisuaalista mediakulttuuria Lapin yliopistossa.