Kävin tässä taannoin Lapin kamariorkesterin konsertissa. Ensimmäisten tahtien leijuessa tajuntaani tunsin kyynelten kirveltävän alaluomissa. Istuin neljännellä rivillä, kukaan ei istunut vieressäni ja soittajat keskittyivät tulkitsemaan musiikkia. Silti tein kaikkeni, etteivät kyyneleet pääsisi ylittämään alaluomeani.
Jäin pohtimaan, miksi yritän peittää liikutuksen tunnetta julkisella paikalla.
Kyyneliin virtaa glitterii. Pätkä jostain radiohitistä jäi minulle korvamadoksi.