”Mauno Koivisto on kuollut. Tule katsomaan telkkaria.” Mummi herätti minut toukokuisena lauantaina kello 8.20 uutisten ääreen. Siirryin käskystä sohvalle torkkumaan. Tv:ssä puitiin Suomen historiaa ja Koiviston lujaa luonteenlaatua, Tellervoa, fundeerausta.
Yhtäkkiä, tuon aamun jälkeen luin kaiken, mitä Koivistosta kirjoitettiin ja katsoin hautajaisetkin itkien. Tätä ennen koko kansan Manu oli ollut minulle muiden Manu ¬– olen Martin ajan lapsi, 1994–2000. Mistä siis tämä kaikki sentimentaalisuus?
Lopulta tajusin: pitkästä aikaa koin kollektiivisuutta. Olen kaivannut tuota tunnetta, että kaikki muutkin. Lapsena sitä jotenkin, siinä telkkarin ääressä äidin peratessa sienisaalista vieressä, ajatteli, että kaikki muutkin katsovat juuri nyt BumtsiBumia ja Kotikatua. Kaikille soi Suvivirsi tai Pikku G. Me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus, me.
Kenties maailma on nyt sirpaleisempi ja vaikeasti hahmotettavampi, kuten sanotaan. Kollektiivisuuden tiukkaa verkkoa katkoo isot sakset sieltä täältä: globalisaatio, digitalisaatio – ja tähän vielä joku Sipilän kaavio. On enemmän tilaa olla yksilö, niin perkeleesti. Valinnanvapautta piisaa: arjessa, lounaslistalla, sovituskopissa, somessa ja sotessa.
Mikäs tässä ollessa! Vapaus on onnen tae, ja silti se näännyttää: etsi, juokse, hae.
Tai ehkä minä vain kompuroin, hapuilen juuriani. Lappilaislikka ratikoiden kolinoiden keskellä, kohta 26 vuotta.
Oli syynä sitten kasvukiput, kollektiivisuuden aito kato tai monimutkaistuva maailma, tajuan yhtäkkiä etsiväni turvaa ennen kaikkea yhtenäiskulttuurista. Oi Suomi, nyt 100 vee, ou jee. Järvet, metsät, mämmi. Sauna ja Sibeliusta soimaan! Koiviston poismenoko tämän laukaisi?
Yhtenäiskulttuurin kaipuussani eksyn lukemaan Vuoden tiedekynä 2017 -palkinnon saaneen Miika Tervosen ajatuksia. Tervonen on tutkinut, miten käsitys yhtenäisestä suomalaisesta kansasta on rakennettu ja mikä rooli historiantutkijoilla on siinä.
”Ajatus kulttuurisesta homogeenisyydestä on kuitenkin paitsi myytti, myös yhä vahingollisempi sellainen. -- Se sulkee suomalaisuuden ulkopuolelle ihmisiä joista monet ovat olleet täällä sukupolvien, vuosisatojen tai tuhansien ajan”, Tervonen kirjoittaa Koneen säätiön blogissa (30.3.2017).
Tervonen ravistelee minut irti yhtenäiskulttuurin hurmoksesta. Päätän antaa 100-vuotiaan juhlakalun olla. Muutenkin sen yksipuolisinta kuvastoa kolutaan nyt puhki. Minä yksinkertaisesti kaipaan yhteenkuuluvuutta, en sen kummempaa.
Mikä siihen sitten auttaa? Ainakin yksi reissu juurille Lappiin, tai edes Ouluun saakka. Yksi täti, serkku, äiti ja pino perhealbumeita. Mustavalkoisia valokuvia, liikutusta ja jaettua aikaa.
Kirjoittaja on rovaniemeläislähtöinen, Helsingissä asuva mediatyöläinen, joka harrastaa teatteria.
