Sanotaan, että miehet erottaa pojista vain lelujen hinta. Varsinkin näin viisikymppisenä alkaa tuntua, että tuo asia pitää ainakin osin paikkansa. Sukupolvien kuilu sen kun kapenee. Viisikymppinen harrastaa samoja juttuja kuin parikymppinen.
Itse juoksen pelaamassa salibandya kavereiden kanssa, joille sopisin ikäni puolesta melkein isäksi. Pelaaminen on tosi rentouttavaa hommaa, tunti reikäpallon perässä nollaa kummasti pääkoppaa. Luonnollisesti nämä juniorit ovat monin verroin minua nopeampia ja taitavampia, palloa ei meinaa saada pois kuin pyytämällä, mutta tosi hienolta tuntuu, että kelpuuttavat joukkoonsa tällaisen kuudetta kymppiä käyvän rahjuksenkin. Säälistä varmaan...
Sukupolvien kuilu kapenee yhdessä tehden.
Kun maailmat liikaa etääntyvät, tulee tunne, ettei toisen tekemisissä ole mitään järkeä. Me markka-ajalla syntyneet kuvittelemme oman tapamme tehdä asioita olevan se ”ainoa oikea”, ja kaikki muu on joko laiskuutta, tyhmyyttä tai ”napsuilua”. Ajattelemme, etteivät nuoret osaa kantaa vastuuta itsestään, saatikka toisistaan. Luulemme, että nuoret ovat tyhmiä ja laiskoja, epäsosiaalisia ja epärehellisiä. Ärsytämme heitä entisestään lapsuutemme tarinoilla siitä, kuinka ”ennen sian pierua” piti lähteä karjaa ruokkimaan, heinätöihin tai pöllimetsään. Nykynuoret pääsevät mielestämme helpolla, kun me olemme tehneet heille kaiken valmiiksi.
Jospa maailma on tullutkin jo liian valmiiksi? Miten tekemistä voi oppia jos sitä ei ole eikä siihen ohjata? Vastuuta ei voi oppia, jos sitä ei anneta. Tekemään kehittyy vain tekemällä. Vanha sanonta sanoo: arvaa oma tilasi, anna arvoa toisellekin. On helppoa tuomita toisen tekemiset, kun ei elä samassa maailmassa.
On hienoa saada nähdä millaista lojaaliutta nuoret tuntevat toisiaan kohtaan, auttavat kun vain voivat, tukevat kaveria ja tekevät asiat omalla tavallaan. Taannoin eräs nuori ystäväni joutui auto-onnettomuuteen juuri joulun alla, eikä jalkavammansa takia kyennyt liikkumaan. Ystävät salakuljettivat hänelle jouluruokia (ja taisipa olla pieni glögi-huikkakin mukana) sairaalaan, jotta ystävä saisi joulun tuntua. Hieno teko! Terveiset vain Janille ja muille nuorille sankareille.
Miehet erottaa pojista myös se, että mies vastaa aina huutonsa ja seisoo sanojensa takana. Pojan tekemisistä vastaavat hänen vanhempansa, kaverinsa, huoltajansa tai aina joku muu kuin poika itse. Mies vastaa itse sanomisistaan ja tekemisistään. Jos on tullut tehtyä tyhmyyksiä, otetaan lusikka kauniiseen käteen ja hoidetaan asia kuntoon.
Eräs ikämies kotiperiltä tapasi sanoa: ”mies vastaa aina huutonsa, sen huononkin”. Miehenä oleminen ja mieheksi tuleminen ei siis ole iästä kiinni.
Joukkuepeleistä tuttu käsien levittely on levinnyt jo ihan pikkunassikoidenkin pariin; ilmiselvässäkin tilanteessa äimistellään, että minäkö muka, vaikka koko katsomo näki, kuinka juniori veti vastustajalta jalat alta.
Tämä opittu tapa leviää pelikentältä helposti myös ”siviilielämään”: kun töpeksitään, syytellään muita tai leikitään kuollutta. Syy on aina muissa: kaverissa, opettajassa, tyhmissä aikuisissa, koulussa tai yhteiskunnassa. Liikenteessä vika on aina kanssa-autoilijassa, liukkaassa kelissä tai huonoissa renkaissa: ei koskaan ratin ja penkin välissä.
Mielestäni rehellisyys ei ole tyhmyyttä ja eikä vastuunotto pyrkyryyttä, suoraselkäisyys ei naiiviutta, hyvät tavat ei pokkurointia. Antakaamme junioreillemme mahdollisuus kasvaa kunnon miehiksi näyttämällä itse esimerkkiä olemalla kohteliaita, rehtejä ja rehellisiä.