Turun tragedian jälkeen verkkokeskusteluissa on vaadittu verta pakkiin, ja vaahtoaminen on ollut masentavaa luettavaa. Häkellyttävän moni julistaa, omalla nimellään ja naamallaan, että kaikki maahanmuuttajat ovat terroristeja ja osasyyllisiä tapahtumiin, mistä syystä heidät pitäisi tappaa.
Oman osansa murhanhimoisesta verbaaliväkivallasta saavat myös ”suvakit”, jotka niin ikään tulisi pistää kylmäksi, tosin vasta kun maahanmuuttajajoukkio on raiskannut heidät.
Minuakin on kutsuttu suvakiksi. Ymmärtääkseni termi on johdettu sanasta ”suvaitsevainen”, joka käsittääkseni tarkoittaa sitä, että henkilö kunnioittaa ihmisoikeuksia sekä sitä, että ihmisiä on erilaisia ja jokaisella on oikeus elää rauhassa.
Koska minun on vaikea ymmärtää, että Turun puukotusten kaltaiseen murhenäytelmään paras reaktio olisi tapahtumiin liittymättömien ihmisten massalahtaaminen, oletan, että sitä ajavat ihmiset eivät myöskään ymmärrä minua.
Välttääkseni epämukavan kohtalon, jota minulle toivotaan, yritän omalta osaltani purkaa vastakkainasettelua tarjoamalla kurkistuksen suvakiksi leimatun ihmisen elämään:
Aamulla kun herään, näpsäytän television päälle ja katson aamutoimien lomassa Ylen (hyssyttelevä valtamedia) aamu-tv:tä. Tämän jälkeen käytän koiran (musta) aamulenkillä ja suuntaan töihin joko pyörällä (japanilainen) tai autolla (saksalainen, suomalaiset paperit).
Työpäivän katkaisee mukavasti lounastauko, jolloin saatan käydä maahanmuuttajan pyörittämässä ravintolassa syömässä. Useimmiten kuitenkin kantasuomalaisvetoisessa.
Maksan veron jokaisesta tienaamastani lantista ja elätän panoksellani monenlaisia ihmisiä. En ole koskaan tarkkaan selvittänyt, minne verorahani menevät. Isoveli päättää.
Kun palaan töistä kotiin, olen iloinen nähdessäni avovaimoni (avarakatseinen prostituoitu) ja lapseni (konttaava valkoinen hetero, kenties).
Seuraavaksi kokataan. Ruokalista vaihtelee lihakeitosta (isäm maa) falafeltäytteisiin pitaleipiin (islam-maa).
Iltaisin ehdin välillä harrastaa jääkiekkoa (Kanada) tai lenkkeilyä (mahdollisesti Kenia).
Päivän päätteeksi katsomme televisiosta elokuvan (liian usein amerikkalainen) ja/tai kymppiuutiset (Tommolan kevennys).
Kaiken tämän lomassa pyrin olemaan vihaamatta ihmisiä, olivat he sitten kaltaisiani tai eivät.
Tällä tavalla radikaalisti ylläpidän ”suvakkiunelmaa” ja ”mädätän” suomalaista yhteiskuntaa. Itse kutsun sitä arjeksi.
Varmuuden vuoksi: en halua nähdä ainuttakaan terroritekoa missään päin maailmaa enkä pidä maahanmuuttoa ongelmattomana asiana.
En myöskään suostu näkemään piruja joka seinällä enkä syyttämään tiettyjä ihmisiä tai ihmisryhmiä kaikista ongelmista.
En varsinkaan haaveile ketään tapettavan tai raiskattavan. Se olisi sairasta.
Kirjoittaja on lappilaislähtöinen, keski-ikää lähestyvä ex-suurkaupunkilainen, joka vaihtoi metron maastopyörään ja työskentelee matkailualan viestintätehtävissä Rovaniemellä.