Minä, matkalaukkuni ja monta muuta olemme nousemassa junaan rautatieasemalla. Eräs opiskelija lähestyy: Tarvitsetteko apua? Ja heilauttaa raskaan laukkuni muitta mutkitta junaan. Määräaseman lähestyessä sama tai joku toinen poika: Jäättekö tässä? Voin nostaa laukkunne alas.
Kadulla vastaan tulee joukko nuoria, joista joku huikkaa kadun yli iloisen tervehdyksen. Kestää hetken, ennen kuin tunnistan: poika, jonka kanssa jaoin taksin asemalta keskustaan pimeänä iltana pari päivää sitten.
Normaalia käytöstä valtiossa, jonka kansalaiset ovat arvioineet onnellisuutensa korkeammalle kuin ketkään muut maailman 156 valtiosta, eikö totta? Hyvinvointivaltiossa, jossa jokaisesta huolehditaan. Jonka kansalaiset voivat luottaa toisiinsa, yhteisöönsä ja valtiovaltaan sekä tasavertaisuuteen lain edessä.
Epäuskottavilta kuulostavat kohtaamiset ovat sattuneet tälle keski-ikäiselle täti-ihmiselle, mutta eivät suinkaan tässä lintukodossa vaan Euroopan köyhimmässä valtiossa. Maassa, jonka väestöstä yli puolet elää todellisen köyhyysrajan alapuolella. Jossa keskipalkat ja eläkkeet ovat unionin pienimpiä, valtiovalta korruptoitunein, tulevaisuudennäkymät surkeimmat ja maastamuutto suurinta; liike-elämä, hallinto ja media mafian kourissa. Joka on tuossa onnellisuustilastossa sijalla 100. Bulgariassa.
Olen reissannut siellä paljon junalla. Junissa kulkee lähinnä köyhiä maalaisia, vanhuksia, työläisiä, romaneja ja opiskelijoita. Varakkaimmat kiitävät pitkin kurjia moottoriteitä mustilla Audeilla, joita ei ole tienattu rehellisellä työllä.
Kaukojunissa ihmiset keskustelevat spontaanisti, auttavat toisiaan matkatavaroiden sijoittelussa hattuhyllylle, toivottavat hyvää matkaa pois jäädessään. Eivät tietenkään kaikki, mutta tavallista se on.
Meillä tässä harvaanasutussa hyvinvointivaltiossa tehdasasetuksena on, että vieraiden kanssa puhutaan vain pakon edessä eikä tuntemattomia tervehditä. Mieluiten teeskennellään, ettei heitä ole olemassakaan. Vaikka lajitovereita ollaan.
Niin minäkin teen. Itsetunnon puutteessa sitä ei ole huomaavinaan edes puolituttuja: ei se kuitenkaan minua muista tai tunnista. Ja jos tunteekin niin ei halua tervehtiä.
Joskus Bulgariasta palattua toisenlainen tapa jää hetkeksi päälle. Vastaan voi saada vain mutinaa tai hämmästyneen katseen, mutta usein ilahtuneen vastatervehdyksen.
Aamuhämärissä toivotin polulla käsilaukkukokoisen koiran kanssa vastaan tulleelle herralle hyvää huomenta. Hän mykistyi. Sitten hän huikkasi perääni: Ei tämä ole vihainen!