Minulla oli Matti Nykäseen vähän outo suhde. Tämä johtui tietenkin siitä, että hän sattui olemaan sukunimikaimani. Asian oivalsi muun muassa yläasteella paria vuotta vanhempi koulutoveri, joka nokkelasti nimesi minutkin Nykäsen Matiksi. Elettiin jo aikaa, kun maa ja Järvenpään Casino vetivät kotkaa puoleensa. Nimi ei enää ollut pelkkä kehu.
En mainostanut silloin laajemmin, että Matti oli minulle sukua. Aika kaukaista tosin, ja tuntematonta. En tavannut häntä koskaan eikä minulla ollut tietenkään osaa eikä arpaa hänen nousuissaan tai laskuissaan. Silti varsinkin lapsena kieltämättä tuntui joskus siltä, että jos Matti tekee jotain, ehkä se liittyy vähän minuunkin. Näin ajatteli kai tuo vitsikäs toverikin.
Törmään vieläkin joskus siihen, että ihmiset vahingossa tai tahallaan puhuttelevat minua Matiksi. Nykyisin tämä tuntuu vähän huvittavalta mutta myös kiinnostavalta. Mikä muu sukunimi yhdistyisi noin vahvasti yhteen henkilöön? Kekkonen? Loiri?
Kun ihminen kuolee, muuttuu hän toisten silmissä vallan hyväksi. Monet virheet unohdetaan ainakin hautajaisten ajaksi. Ne vastoinkäymiset, jotka muistetaan, eivät näytä enää naurettavilta tai säälittäviltä vaan pikemminkin inhimillisiltä. Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista.
Näin kävi tietysti Matti Nykäsellekin. Lehtijutuissa ja mielikuvissa hän oli taas hymyilevä ja kohtelias nuori mies, himoharjoittelija, maailman paras mäkihyppääjä. Addiktiot ja virheet ylevöityivät tragedioiksi, jotka eivät riko sankareita vaan kutistavat heidät ihmisen kokoon, käsinkosketeltaviksi.
Viikonloppuna Mattia muistettiin Salpausselän kisoissa. Juhlallisuudet olivat hassun kömpelöt mutta kauniit, niin kuin ihmisen elämä usein. Matti olisi varmasti pitänyt niistä.
Minut Matin kuolema sai pohtimaan, millainen oikeastaan oli tämä sukulaismies, jonka nimeä silloin tällöin sain kantaa. Oliko hän sankari, narri tai molempia? Hyvä vai paha ihminen? Miten nousi korkeimmalle korokkeelle, mikä veti syöksykierteeseen?
Katsoin ja kuuntelin viikon aikana Matin haastatteluita. Niissä jutteli levottoman ja vähän hauraan oloinen mies, jonka silmäkulmissa näytti olevan pilkettä. Kun hän puhui urheilusta, silmiin syttyi tuli, ryhti suoristui, olemukseen virtasi voimaa. Miehellä oli elämää kokeneen ajatuksia ja asenne, joka ei kumarrellut kuvia ja johti siksi myös ongelmiin.
Ylen Urheilu-Suomi -dokumentissa Matti piirsi itse kuvan äärevästä elämästä, jossa sekä nousut että laskut olivat jyrkkiä. Jotenkin lohdullisesti jumalien keinu Matinkin alla kuitenkin joskus pysähtyi, ja mäkimies sai rauhan. Se löytyi tuhansien silmien edestä, oudon ylhäisestä yksinäisyydestä.
Ja sitä itse asiassa sitä rauhaa ei oo tavallaan missään muualla kuin siinä, kun lähtee lentoon hyppyrin nokalta. Saa olla hetken rauhassa ilmassa. Se on niinkun se ainut paikka.
