Surullinen uutinen tuli kaksi viikkoa sitten. Vuonna 1950 syntynyt Leena-tätini oli kuollut sairauteen Joensuussa. Pian sen jälkeen sain lukea suvussa säilyneitä kirjeitä 1930-luvulta 80-luvulle. Tärkeimmät kuulumiset kulkivat niissä etenkin ennen puhelimen tuloa.
Lähinnä kirjeissä oli puhetta lapsista ja suvusta, isommista ja pienemmistä vaivoista ja arjen sujumisesta, ja siksi ne olivat mielenkiintoisia.
Suurin osa kirjeistä oli mummoltani, jonka nuorin lapsi Leena oli. Koko sisarusparvi sairasti paljon ja sotien jälkeen kaksi pientä poikaa kuoli melko tavallisiin tauteihin. Niin ei kai käy, jos on tarpeeksi ruokaa ja vaatteita ja pääsee lääkäriin, eikä asuta evakkoina ahtaissa ja hatarissa mökeissä, joissa äidit tuskaantuivat yrittäessään pitää pikkulapsia poissa kylmiltä lattioilta.
Toivottavasti vanhemmat eivät soimanneet itseään liikaa, sillä jälkikäteen näkee, että suurin syypää oli sota ja sen levittämä puute.
On mukavaa, että Leena sai elää, synnyttää Henkka-tyttären, joka oli yksi tärkeimmistä lapsuuteni kavereista, ja että Leenasta tuli kummitätini, joka aina muisti merkkipäiviäni.
Elämä ei kirjeiden perusteella ollut ihan helppoa pula-ajan jälkeenkään. Toisin kuin nykyään uskotellaan, kaikki eivät saaneet suoraan vakivirkoja, eikä edes maistereille ollut aina heti töitä.
Hiihtämistä kouluun kesät talvet ei ihannoitu, vaan toivottiin, että lapset voisivat taittaa edes osan pitkästä koulumatkasta autolla.
Edelleen sairastettiin. Kun pulavuosina toivottiin, että sukulaiset edes vähän lihoisivat, niin kohta kärsittiin verenpaineesta, ilmoittauduttiin laihdutuskursseille ja Pohjois-Karjala-projektiin. Moni vanhaksi eläneen ukkini tiemestarikollega tuupertui 1960-luvulla ”tiepiiriläisten sairauteen” eli sydän- tai aivoveritulppaan.
Silti Leena-tädin elämän pari ensimmäistä vuosikymmentä 50-luvulta 70-luvulle, aika minun ja hänen syntymänsä välissä, muutti melkein kaiken.
Tuli auto, puhelin, televisio ja kunnollinen talo. Tavallisista pohjoiskarjalaiskodeista lähdettiin pitkille opinteille. Opittiin kieliä, matkustettiin Saksaan, Englantiin, USA:hankin. Mentiin rauhanturvaajaksi, jopa avioiduttiin ulkomaille.
Töistä jäätiin eläkkeelle ja ehdittiin nauttia lastenlapsista, vaikka mietittiin, etteivät kaikki ehkä halua lapsia kylmän sodan keskelle tehdä.
Otsikon ihmisistä olen esitellyt vasta Leena-tädin. Muut ovat vanhempaa sukupolvea. Aili oli mummoni isosisko, se, jolle mummo eniten kirjoitti asioistaan.
Kerttu taas oli mummon ja Ailin pikkusisko, eläväinen ja hauska, mutta silti järkevänoloinen. Hän kuoli parikymppisenä lottana tuberkuloosiin jo syksyllä 1943.
Sitä en olisi ikinä arvannut, että Kerttu ja hänen isosiskonsa Toini, joka siis oli Leenan äiti ja minun mummoni, olivat toisilleen Kepa ja Tossu. Tuntuu mukavalta ajatella, että he kutsuivat toisiaan niin.