Viikonloppuna kannoin toisen lapseni Lapin keskussairaalan synnyttäneiden osastolta. Olin täynnä onnea: pelkkä syntymäpaikka antaa pienokaiselle hyvät lähtökohdat elämään.
On lämmin koti ja ruokaa syötäväksi, kiinteääkin kun sen aika koittaa. On kaksi lähes täysjärkistä vanhempaa ja isoveli, joka toivon mukaan kopautti sählymailalla kuuppaan ensimmäisen ja viimeisen kerran. On yhteiskunnan turvaverkko.
Totutellessa ajatukseen – ja käytäntöön – elämästä kahden pienen lapsen kanssa olen tietysti ehtinyt kauhistella arjen pyörittämisen raskautta. Ja tullut tulokseen, että sehän ei auta ko tehä pois.
Mutta missä mennään, kun lapseni ovat parikymppisiä? Onko teknologian eksponentiaalinen kasvu laittanut kehityksen täysin laukalle vai onko ihminen kääntänyt kelkkansa takaisin puuhun?
Onko Rovaniemellä silloinkin maalis-huhtikuun kelit jo helmikuussa? Vai joko mennään marraskuun asetuksilla läpi talven? Vieläkö Lapissa päntätään kiinalaista tapakulttuuria vai kasvavatko lasi-iglulabyrintit sammalta?
Kuinka kallista on tallennustila? Ajattelin tykittää pilveen räpsyjä kakaroista pari vuosikymmentä. Onko sitä pilveä enää?
Onko Räikkönen palannut Ferrarille? Hyppäävätkö suomalaiset mäkikisojen toisella kierroksella? Onko meillä Googlen vai Applen koira? Joko viini on ruokakaupoissa?
Huolia ja murheita on mieli täynnä, kun miettii pientä elämää tässä ajassa. Mutta synkistelystä on päästävä eroon! Tämä on mahdollisuuksien peli, kuten suomalaisessa urheilussakin on jo opittu ajattelemaan.
Suomi ja maailma ovat valtavien haasteiden edessä. Kuopassa, jonka itse olemme ovat kaivaneet. Pakko on uskoa, että lapsemme kipuavat siitä ylös.
Kasvattajana näkisin loogiseksi kääntää ajattelua ihmiskeskeisestä planeettakeskeiseen. Älyllämme olemme raivanneet itsemme ravintoketjun huipulle, mutta ahneudellamme sahaamme omaa oksaamme. Ohjeistakaamme lapsemme välttämään sudenkuopat.
Haluan myös opettaa, että ei ne seuraajat, vaan se seura. Vaikka lääkärikäynnit hoidetaankin tuolloin jo virtuaalisesti, toivon, että laitteiden näpläys niska kyyryssä olisi muisto vain. Päivittäisraportit tusinatouhuista saavat jäädä kalkkisten noloiluksi.
Aitoa läsnäoloa, fysiikkaa ja kemiaa, ei teknologia korvaa. Parasta, mitä omalle lapselleen voi antaa, on aika. Se on tärkeämpää kuin uusi rattikelkka tai sijoitusasunto. Tukena oleminen, kannustaminen ja henkisen pääoman kartuttaminen – niillä annetaan eväät tulevaisuuden ongelmanratkaisijoille.
Listasta jäi rakkaus. Lähdenkin tästä tuijottelemaan tuhisevaa vauvaa.
Kirjoittaja on lappilaislähtöinen ex-suurkaupunkilainen, joka vaihtoi metron maastopyörään ja työskentelee tätä nykyä rovaniemeläisessä mainostoimistossa. Hän on myös Uuden Rovaniemen kolumnisti.