Sandra Lamppu
Puhelun jälkeen yhtäkkiä. Itku. Olin jutellut iloisesti juuri ulkomaille muuttaneen läheisen ystäväni kanssa. Ja sitten se yllätti.
Toisella kerralla istuin iltapalalla poikaystäväni kanssa ja hän kysyi, mitä ystävälleni kuuluu. "Hyvää", sanoin ja purskahdin itkuun. Kolmatta kertaa ei tarvinnut tulla, kun jo tajusin, ettei tämä suru ja kaipaus pyydä lupaa, vaan tulee varoittamatta. Kun en kerta kutsu surua kylään, enkä edes muista sen olemassaoloa, se vain tulee ja tervehtii. Sellaista kai suru on. Yllättäen se läikähtää rintalastaan, kuin kahvi posliinikupista pöytäliinalle.
Tuttua tuo läikähtely. Viime viikon tiistaina kansainvälisenä tyttöjen päivänä yritin omistaa ajatukseni niille tytöille, joita alistetaan, syrjitään ja silvotaan. Ajatus harhaili silti omaan tyttöyteeni ja mietin, millaiseksi tytöksi ja tyttäreksi olen kasvanut.
Tajusin miettiväni isääni, johon tutustuin lakkiasviikollani viisi vuotta sitten ja jonka tytöksi en silti kasvanut, vaan yhteys katkesi. Aluksi väistin koko asiaa, sitten käsittelemällä käsittelin. Silti yhä liikutun, kun näen miehen saattavan lasta ratikkaan aamulla. Luulen, että liikuttuisin, vaikka puhuisin puhki koko asian. Haava mikä haava.
"Surua ei voi, eikä tarvitse työstää pois", sanoo Yle Ajantasan haastattelussa uskontotieteilijä Mari Pulkkinen, joka on tehnyt väitöskirjan Salattu, suoritettu ja sanaton suru - Läheisen menettäminen kokonaisvaltaisena kokemuksena. Pulkkinen uskoo, ettei ihmiselämää ole tarkoitettu suruttomaksi, ja ettei suru ole aikarajallinen, poistyöstettävä häiriö- tai poikkeustila. Sen sijaan se on kokemus, joka kutoutuu osaksi koko ihmisen elämää, niin mennyttä kuin tulevaa.
Myöskään tähän kolumniin haastattelemani Päivi Paltapuro ei usko surutyöhön. Päivin poika kuoli kuusi ja puoli vuotta sitten. "Mihinkään surutyöprosessiin en usko pätkääkään. Että olisi nätisti alku, keskiosa ja loppu. Kyllä se suru on poikkeuksellisen uskollinen ystävä." Vieläkin suru saattaa hyökätä Päivin niskaan kipeästi, mutta se ei haittaa, sillä hän on tehnyt surun kanssa sinunkaupat. Kolme vuotta kesti, että suru tuli jollain tapaa pehmeämmäksi. "Tuskan kärki oli taittunut."
Päivi on kohdannut ehkä kipeimmän – lapsen menettämisen. Miten hän käsittelee tunteita? "Meditoimalla, se tarkoittaa että suostun kehollisesti tuntemaan tunteet." Silti kun suru edesmenneestä pojasta oli pahimmillaan, Päivi ei meditoinut, ettei käy huonosti. Hän uskoo, että ensin pitää löytää tasapaino. Perusasioilla se löytyy: "Hengitä, nuku, syö. Niillä pääsee alkuun, ja sen jälkeen voi lisätä vaikka liikuntaa."
Kysyn Päiviltä, mikä auttaa suruun. "Ei surua tarvitse hoitaa pois tai piilottaa elämästä. Se itsessään on hoitavaa. Suru saa vain vaikeampia ja kipeämpiä muotoja, kun sitä yrittää kammeta pois elämästään. Parhaiten surusta pääsee eroon, kun ei yritä päästä siitä eroon."