Kymmenen kesää ja pari talvea maalaiskylässä Balkanin vuorten itäpään ylängöllä on näyttänyt tämän Euroopan ja idän kulttuurien ajoittain hyvinkin verisen rajapinnan, huumaavan rikkaan ja sydäntäraastavan köyhän maan muutoksen kohti yleiseurooppalaista elämäntapaa.
Alussa niityillä laidunsivat satapäiset lammas- ja vuohilaumat. Isännät toivat katraansa aamuhämärissä polun päähän ja istuskelivat illalla niitä odottamassa. Paimenet kuljettivat laumoja niityillä ja juottopaikoilla, joiden kaukaloihin maa valuttaa puhdasta, mineraalipitoista vettä katkeamattomana kirkkaana purona.
Enää en peltolenkeillä törmää isoihin laumoihin. Isännät hoitavat kutistuneet katraansa itse ja paimenen ikivanha ammatti on siirtymässä historiaan.
Me ulkomaalaiset olemme, tieten ja tahtomattamme, muuttaneet kulttuuria. Pieni suomalaisyhteisö toi tänne lentopallo- ja mölkkypelit. Nauru ja kannustushuudot raikuivat kesäiltoina zigaanien (romanien) ja suomalaisten kohdatessa pelikentällä.
Enää ei saada lentopallojoukkueita kasaan. Nuoriso ja työikäinen väki on siirtotyöläisinä muilla mailla. Saksassa pitkään olleet turkkilaiset ottavat huonopalkkaisiksi alaisikseen mieluusti ottomaanien perillisiä, bulgarianromaneja, joiden kanssa heillä on yhteinen kieli.
Olemme nähneet, miten kansa on kivuliaasti toipunut neuvostovallasta ja turkkilaisvähemmistön pakkobulgarialaistamisesta. Miten rutiköyhät maalaiset jatkavat perinteitään ja elävät lähes omavaraisina maatilkkujensa, eläimiensä ja tämän uskomattoman anteliaan luonnon antimilla. Olemme tulleet tietämään epävakaan, korruptoituneen hallinnon julmuuden heikoimpia ja köyhimpiä kohtaan.
Meidät on otettu avosylin mukaan kylän elämään. On vietetty iltaa, juhlia ja yhteisiä aterioita. Olemme oppineet bulgarialaisia tapoja, juhlapyhiä, ruokalajeja ja tansseja. Juhlineet sitä kevätpäivää, jolloin haikarat saapuvat. Seuranneet silmä kovana ensimmäisen auringonkukan avautumista, pääskypoikueen lentoonlähtöä, ensimmäisen kirsikan, aprikoosin ja luumun kypsymistä.
Meitäkin tarkkaillaan hyväntahtoisen uteliaasti. Minä olen se ulkomaalainen nainen, joka juoksee aamutuimaan pelloilla tai maantietä lähikylään ja takaisin. Ja jolla on melkein aina koira mukana. Koira, joka ei asu ruosteisessa peltitynnyrissä kanalan nurkassa karkottamassa sakaaleja ja kettuja. Koira, jolla ei ole kirppuja, jolla on nimi ja joka istuu emännän sylissä kyläbaarissa.
Olemme saaneet ikuisia ystäviä, joiden avarasydämisyydellä ei ole määrää. Nähneet, miten kansojen erot repivät haavaa naapureiden välille.
Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jolloin kuulen kukon kiekaisun, sirkkojen sirityksen ja aasivankkurin kopseen kylätiellä. Tämä maa, kylä ja kansa on hiipinyt sydämeeni.
