Georgian pääkaupungissa Tbilisissä, Sololaki-kukkulalla kasvaa toiveiden puu. Ihmiset kiinnittävät siihen nenäliinoja, värikkäitä naruja ja muovipusseja merkiksi toiveistaan – silmät kiinni, sillä muuten toiveet eivät toteudu.
Otimme tuosta kauniista roskien sekamelskasta kuvan näyttelyyn, jota teimme Hanna Laakson , Petra Piitulainen-Ramsayn ja Leila Shahemin kanssa vuonna 2014 Haaga-Helia ammattikorkeakoulun kurssille Konfliktijournalismi ja sananvapaus. Keräsimme näyttelyymme georgialaisnuorten toiveita ja pelkoja.
Muistin Tbilisin toivomuspuun viikonloppuna Kööpenhaminassa, kun näin Copenhagen Contemporary -museon pihalla Yoko Onon installaation Wish Tree Garden . Piha oli täynnä puita, johon ihmiset ovat kiinnittäneet toivomuslappuja. Yksi toivoi kapeampia jalkoja, toinen koiraa, useimmat rakkautta, terveyttä ja onnellisuutta.
Nauratti ja hymyilytti – se, että Yoko Ono on aloittanut toiveiden keräämisen, kun minä olen ollut viisivuotias. Ja se, että toiveet ovat niin samanlaisia Tanskassa ja Georgiassa.
Googlattuani selvisi , että toivomuspuu on oikeastaan käsite. Erilaisia puita on siellä täällä. Toivomuspuut, etenkin ne, joissa on kirjoitettuja lappuja, tekevät ihmisten toiveista näkyviä. Aika usein toiveet ovat vain hiljaista tietoa. Paitsi kuntavaalien aikana.
Ehdokkaiden mainokset viestivät heidän toiveistaan päästä vaikuttamaan ja toiveista elinympäristöä kohtaan. Kuntavaalit ovat raskastakin aikaa: yhteensä 33 618 ehdokasta pitkin Suomea huutaa omaa erinomaisuuttaan.
Täytyy silti kiittää kuntavaaleja. Äänestyslappunen laittaa miettimään, mitä minä arjeltani toivon ja kuka auttaa minua saavuttamaan sen. Keitä muita haluan ehdokkaani palvelevan? Mummiani, äitiäni, ystävääni? Tavallaan kuntavaaliehdokas on kuin toivomuspuu, johon ihmiset ripustavat toiveensa.
Olin pari viikkoa sitten kasvomaalauskeikalla. Ensin harmittelin, että olin tällä kertaa jättänyt mallikuvat piirtämättä. Sitten oivalsin, miten hyvä oikeastaan on, että lapset joutuvat kertomaan toiveensa, sanoittamaan ne itse tarkemmin.
Eteeni esimerkiksi tupsahti poika, joka halusi olla gepardi. Koska en muistanut, miten gepardi eroaa leopardista, kuvaili poika minulle yksityiskohtaisesti: ”Ensin maalaa keltaista, sitten pilkkuja otsaan ja sitten mustat kyynelviirut silmien nurkista suuhun asti.” Pojan jälkeen eteeni tuli tyttö, joka halusi olla jääkarhu ja otsalle kukkia ja lehtiä.
Kasvomaalauskeikka oli ohi hujauksessa, mutta se jätti minuun hassun liikutuksen tunteen moneksi tunniksi. Oli koskettavaa nähdä ilo, joka syntyi, kun lapset kokivat tulleensa nähdyiksi kuunnellessani toiveita ja toteuttaessani niitä.
Toivomuspuun rooli on varmasti ajoittain raskas ja tympeä, kuten kai puun roolit näytelmissä aina. Mutta samalla: ei oikeastaan ole hienompaa roolia.