Hiihtolomalla olisi tietysti voinut hiihtää. En kuitenkaan malttanut olla heittäytymättä taas siiville. Vieläpä rikollisille pomppulennoille, kohteena Balkanin perusleiri.
Menomatka sujui hyvin ja perillä oli mukavaa, kotoista ja touhukasta. Letkeää kyläelämää ja hetki hetkeltä vihreämpää, ilmassa lupaus upeasta keväästä.
Paluu ei sitten ollutkaan pelkkää Strömsötä. Tiheä sumu halvaannutti idän ja lännen lentoliikenteen solmukohdan, Istanbul-Atatürkin kansainvälisen lentoaseman yhden aamupäivän ajaksi. Lentoni sinne myöhästyi juuri riittävästi jäädäkseni vartin verran Helsingin koneesta.
En ollut jumissa yksin, vaikka ehkä ainoana suomalaisena. Maanmiehiin en kentän kirjavassa kansallisuuksien kaaoksessa törmännyt. Kaikenväriset, -kokoiset, -ikäiset ja -uskoiset ihmiset suhtautuivat tilanteeseen yllättävän rauhallisesti. Kysehän ei ollut terrori-iskusta kuten pari vuotta aiemmin samalla kentällä. Tai maanjäristyksestä. Pienen sellaisen olimme juuri kokeneet Balkanilla.
Terminaalin hapeton ilma oli sakeanaan tuskanhikeä ja turhautumista, mutta jonotimme kiltisti tuntikausia loputtomissa kiemurtelevissa jonoissa. Uudelleenreititystä, passintarkastusta, hotellia.
Jonoissa näki ja kuuli monta tarinaa. Australian koneesta jäänyt bulgarialaismies heittäytyi juttusille nähdessään rintapielessäni onnenamuletti martenitsan, joita Bulgariassa annetaan ystäville kevään kunniaksi maaliskuun tullessa. Romanialainen heppu taas oli matkalla San Franciscoon, turkkilainen pariskunta Tel Aviviin ja toinen Saksaan, afrikkalaisia suurperheitä ja portugalilainen urheilujoukkue ties minne.
Eräs albaani oli lähtenyt suureen maailmaan takki auki, tyhjin käsin, hatutta päin. Sanoi uskovansa, että ”ulkomaailmasta” voi hankkia kaiken mitä ihminen tarvitsee.
Kaukana kotoa samaan veneeseen päätyneiden satunnaisten matkailijoiden välille syntyi heikko mutta kannatteleva yhteisöllisyys. Muodollisuudet hälvenivät – lattialla voi hyvin istua tai makoilla, jonossa etuilla ja kengät riisua, jos ei vain enää jaksa. Jonosta löytyy aina joku avuksi, jos oma kielitaito ei riitä.
Kunnioitukseni palveluammattilaisia kohtaan vain nousi. Herkeämättä he jaksoivat etsiä ratkaisuja, järjestää lentoja, kenttäbusseja ja -hotelleja, tuoleja, ruokakuponkeja ja herätyssoittoja. Jo lähtökentällä saimme vettä ja kurkkujuustosämpylöitä. Koneessa vettä ja tomaattijuustosämpylöitä. Istanbulin kentän jonoissa vettä ja kinkkujuustosämpylöitä. Ylellisessä kenttähotellissa sai jo kolmen ruokalajin illallisen.
Yhden jatkolennon ja vajaan työpäivän menetys ei lopulta ollut iso juttu. Helsingin lennolla sattumalta saatu bisnesluokan paikkakin taisi auttaa harmitukseen.
Universumi ottaa ja antaa, ja hyvä niin.
Kirsi Jääskö on Uusi Rovaniemi -lehden kolumnisti ja lappilainen kulttuurityöläinen.