Kolumni

Kolumni: Kun rentoutushetki tv:tä katsellen vaihtui kauhuksi

Muistan yhä, kun näin elokuvan Uhrilampaat televisiosta. Se oli sunnuntai-ilta, kaikki muut nukkuivat jo, mutta minä jäin tuijotelemaan ohjelmia. En tiennyt, mitä aloin katsoa. Tarkoitus oli rentoutua ennen nukkumaan menoa.

Kun kauhu alkoi riipiä mahaa, en voinut jättää elokuvaa kesken. Täytyihän minun saada tietää, miten kaikki päättyy. No, loppu ei rauhoittanut ollenkaan.

Elokuvan jälkeen istuin sohvalla katsellen ulos pimeään miettien, ovatko ovet ja ikkunat varmasti tiukasti kiinni.

Antohony Hopkins sarjamurhaaja Hannibal Lecterinä pelotti niin, etten ole katsonut elokuvaa koskaan uudelleen.

En aio tehdä niin heinäkuun 21. päiväkään, kun Jonathan Demmen 1990-luvulla ohjaama elokuva tulee uusintana iltayhdeksältä Foxilta.

Televisio on taikalaatikko, joka vie katsojia tunnelmasta toiseen. Kun istuu television ääreen joutohetkenään, eikä ole suunnitellut katsovansa mitään, eteen tulee yllätyksiä.

Ohjelman vaikuttavuus ei ole kiinni yllätyksestä.

Istuin kauan paikoillani myös suoratoistopalvelu HBO Nordicin Chernobyl-sarjan parin ensimmäisen jakson jälkeen. Ne katsoin ihan tarkoituksella.

Muistan, kun onnettomuus huhtikuussa 1986 tapahtui - tai siis muistan, kun tietoa alkoi tippua, että jotain on tapahtunut. Huolestutti ja tuntui epäuskoiselta.

Chernobyl on Craig Mazinin käsikirjoittamaa ja Johan Renckin ohjaamaa draamaa, vaikka perustuukin vahvasti tositapahtumiin. Emme tiedä, mitä Neuvostoliiton korkeimmassa johdossa puhuttiin onnettomuuden jälkeen. Voi kuitenkin hyvin uskoa, että kaikki on mennyt niin kuin sarjassa kuvataan.

Tänään Yle Teema & Fem näyttää uusintana Tshernobylin babuskat -dokumentin. Se kertoo kolmesta vanhasta naisesta, jotka elävät suljetulla alueella Tshernobylin vaurioituneen ydinreaktorin lähellä.