Oletteko koskaan lähteneet Helsinki-Vantaan lentokentältä kävellen? En suosittele kokeilemaan sateisena lokakuun yönä, jolloin puoli maailmaa juhlii hirviöinä ja toinen puoli siirtää kelloja. Tuo yö sattui minulle. Viimemainitut tosin eivät vaikuttaneet suoritukseeni.
Olen minä kentilläkin öitä viettänyt, mutta näillä aamuilla arvostan suihkua ja muutamaa tuntia vaakatasossa lakanoiden välissä niin, että olen valmis niistä jonkun kympin pulittamaan. Nyt sijoitin kentän lähistön hostelliin. Happihyppy lentojen ja uinahtamisen välillä olisi tervetullut.
Saan matkalaukun tungettua säilytyslokeroon. Näenhän minä viivan, mitä lähemmäs luukun ovea laukku ei saa missään tapauksessa tulla, mutta hei, luukku meni kiinni! Laukku olisi nostanut yösuunnistuksen vaikeusasteen pilviin.
Reittikarttasovellus ja minä emme oikein puhu samaa kieltä. Mistä ihmeestä voisin märkänä, pilkkopimeänä yönä betoniviidakossa tietää missä on kaakko? Metsäläinenhän minä olen, mutta silti. Sitä paitsi onnistuin koulusuunnistuksessa kirkkaassa päivänvalossakin eksymään Paldojärven maastoon.
Onneksi ei ole kova liikenne ja hostellilla on iso valomainos. Hortoilen kuin poro huoltoasemien takapihoilla, liikenteenjakajilla ja ajoradoilla, löytäen välillä jopa pätkän kevyenliikenteen väylää. Tulen perille läpimärkänä mutta voitonriemuisena, ehkä tuplamatkan kulkeneena, mutta vain vähän arvioidun ajan ylittäneenä.
Jahas, se ovikoodi. Numeronäppäimistöjä on tuulikaapissa useita. Sen rastin jälkeen vielä oikea kerros, käytävälabyrintti, huone. Puhtaat lakanat korvaavat vaivan ja nukkavierun huoneen.
Onneksi en osaa nukkua pitkään. Reittisovellus neuvoo kävelijän kiertotielle, matka-aika 1 h 22 min. Valkenevassa aamussa bongaan hostellin vierestä kentän pitkäaikaisparkin. Siirryn sinne ja kartalle ilmaantuu suora reitti. 10 minuuttia hyvin merkittyä kevyenliikenteen väylää!
Säilytyslokeron rajaviivan salaisuus paljastuu. Lukko ei aukea, kun laukunrohjoni nojailee ovea vasten. Ymmärtäväinen henkilökunta tulee tuuppamaan ovea.
Lähtöselvitysautomaatti ei suostu suoltamaan laukulleni tunnistetarraa. Joudun jälleen turvautumaan henkilökuntaan. En tullut kentälle hetkeäkään liian aikaisin.
Kolmella lennolla neljästä paikkani osuu varauloskäytävän kohdalle. Lupaan kiltisti avustaa hätätilanteessa ja yritän iloita isosta jalkatilasta. Se olisi arvokkaampi jollekulle, jonka raajojen ulottuvuudet olisivat vähemmän pygmin luokkaa. Itse arvostaisin enemmän eväs- ja lukemistoreppua jalkojeni juuressa.
En edes kerro hankalista matkatavararajoitteista, turvatarkastussähellyksistä, check in -jonoista tai kenttien saavutettavuusongelmista. Enkä halua ajatella aiheuttamiani ilmastotuhoja.
Kunpa olisi aikaa ja rahaa matkustaa junalla.
Kirjoittaja on perin juurin lappilainen kulttuurityöläinen.