Keskustelussa pakolaisista joskus väitetään, että evakkojen asuttaminen sotien jälkeen oli helppoa, koska he edustivat samaa kulttuuria. Oliko sekään hanke kuitenkaan määrätty onnistumaan?
Laatokan pohjoispuolella Salmin Käsnäselässä, aivan vanhan rajan vieressä, puhuttiin livvin kieltä eli aunuksenkarjalaa. Suomenkielinen ymmärtää siitä enintään osan.
Salmilaiset olivat vanhaortodokseja, jotka saattoivat lukea rukouksensa kumartuneina lattioita myöten, vaikkei kirkko enää sellaista vaatinut. Vielä 1800-luvulla rajakarjalaisten olot olivat olleet lähellä maaorjuutta.
Jopa Sortavalan ja Käkisalmen sanomalehdet pitivät salmilaisia umpisivistymättöminä. Ne kirjoittivat hupijuttuja salmilaisten ryyppyreissuista, joilla kengät katosivat jalasta ja hevoskärryt suistuivat matkustajineen jokeen.
Pahempi ongelma oli väkivalta. Ruotsalaisten ja venäläisten uskonnollisina vainoina alkaneet sotaretket vaivasivat seutua pitkään. Varsinaista paikallista virkavaltaa ei juuri ollut, ja oikeus otettiin helposti omiin käsiin. Kasvoi koston kierteitä, joita usein ratkottiin puukolla.
Oulun lähelle pieneen Muhoksen kuntaan asutettiin jatkosodan jälkeen noin 600 käsnäselkäläistä. Mukana oli Hongoin sukua, joka oli suomentanut nimensä Leppäläksi, myös pappani Feodor, suomeksi Heikki, ja hänen kannakselainen vaimonsa Sirkka.
Kun nelivuotias Feodor talvella 1919 leikki löytämällään heimosotureiden tuomalla nallirasialla, räjähti hänen vasen kätensä ranteeseen asti tohjoksi. Kun ortodoksinen käsipuolinen Heikki myöhemmin nai Sirkan, ei morsiamen tiukan luterilainen äiti tullut edes häihin.
Itsenäisyyden aikana Käsnäselästä tehtiin laitonta kauppaa ja tiedusteluretkiä rajan yli Neuvosto-Venäjälle. Kun talvisota alkoi, tuhottiin kylä heti ensimmäisinä päivinä.
Muhoksen saamat sotapakolaiset eivät olleet koulutettuja lääkäreitä ja lakimiehiä, vaan jonkinlaisia rajaseudun moniosaajia. Suomeen heillä oli vahva suhde: monet olivat jostain syystä lähes uskonnollisen isänmaallisia.
Kun enoni, toimittaja V-V Leppälä, joka on kerännyt tämän jutun tiedoista useimmat, haastatteli joku vuosi sitten vanhaa tätiään Lydiaa, mainitsi tämä koko Leppälän suvun potevan pahaa ärrävikaa. Tällä hän tarkoitti evakkojen yleistä kokemusta ryssäksi nimittelystä. Se varmasti kaiveli, kun omaakin perhettä oli kaatunut sodassa.
Kun kävin mummolassa 1970-luvulta alkaen, en silti koskaan ajatellut, että sukulaiseni olisivat olleet Muhoksella jotenkin erikoista väkeä. Miten olisivat voineet olla, kun he olivat niin monessa mukana? Toki huomasin ikonit, puheen nuotin ja kaipuun Karjalaan, joita pidin kai lähinnä eksoottisina.
Kun seuraan nykyistä suhtautumista sotapakolaisiin, ajattelen, että tuo vaihe Suomen historiaa olisi voinut mennä hyvin paljon huonomminkin.
Kirjoittaja on rovaniemeläinen politiikan tutkija.