Parhaassa iässä oleva banaaniterttu palelee Prisman maitohyllyssä. Se on taittanut pitkän matkan Kaakkois-Aasiasta Suomen Lappiin, ylittänyt useita eri kasvillisuusvyöhykkeitä ja lävistänyt kolme aikavyöhykettä sapelimaisella kannallaan.
Laskin, että parin välilaskun taktiikalla terttu on painanut linnuntietä kolmisentoista tuntia ja ilman Helsinkiä kummempia hengähdystaukoja noin kahdeksan ja puoli. Jos loppumatka Rovaniemelle on taitettu rekalla, tulee päälle vielä kymmenisen matkatuntia lisää.
Oli miten oli, nyt terttu tutisee väärällä paikalla vieraissa ilmasto-olosuhteissa kyljessään tarra: 0,98 euroa. Se oli kai jollekulle liikaa.
Jollain kieroutuneella tavalla koen empatiaa sekä terttua, että Terttua kohtaan. Tiedänhän itsekin sen tilanteen kun kesken kauppareissun yhtäkkiä äkkää, etteivät budjetti, ostoslista ja ostoskorin sisältö ihan täsmää.
Tajuaminen tapahtuu yleensä vasta siinä vaiheessa, kun on jo ehtinyt monen hyllymetrin päähän sieltä, missä hätäinen hutiostos tipahti koriin ja jota itse asiassa, nyt kun tarkemmin ajattelee, ei enää jaksaisi maksaa.
Seuraavien sekuntien aikana punnitaan kaikki kaksi vaihtoehtoista toimintamallia. Tuotteen voi joko A) viedä takaisin paikalleen tai B) jättää viemättä. Valitettavan usein kantavaksi voimaksi nousee se tunne, jota Happoradion Pelastaja -kappaleessakin kuvaillaan: Ei mun jalkani kanna.
Asiakkaan kannalta on erikiva, ettei saamattomuudesta sakoteta. Turhakkeeksi muuttuneen tuotteen voi jättää niille sijoilleen, kuten tutkivan journalistin turneeksi muuttunut Prisma-visiittini osoitti: banaaniterttu tökötti maitohyllyssä, jogurttipurkki leipäkorissa, kanafileet vaippojen välissä, vessaharja maustehyllyssä ja kääretorttu olutlavan päällä.
Olisin voinut ryhtyä pelastajaksi, ostaa eksyneet pois tai viedä ne paikoilleen. En tehnyt elettäkään. En tarvinnut niistä mitään, eikä tehtäväni ollut kiikuttaa kadonneita kotiin. Kenen tehtävä se on?
Etelä-Suomessa K-kauppiaina toimivat tuttavani kiroavat kahta piirrettä, jotka leimaavat nykyajan asiakkaiden ostoskäyttäytymistä. Ensimmäinen on tapa kalastella taimmaisia tuotteita, joissa käyttöpäivää on pari enemmän kuin etummaisissa, jotka ovat etummaisia siksi, että ne olisi hyvä saada ensimmäisinä pois.
Eikö pekoni tosiaan paistu päivässä? Eikö kolmen päivän käyttöaika riitä rahkalle? Mitä katastrofia varten me oikein hamstraamme?
Kuulemma kaikkein viheliäisin tapa on kuitenkin tuotteiden viljely ympäri kauppaa. Vääriin paikkoihin jätetyt pilaantumisherkät elintarvikkeet kuten liha-, maito- ja hevi-tuotteet päätyvät miltei poikkeuksetta hävikkiin. Se on kauppiaalta pois ja hintoihin lisää.
Kassalla jähmetyn. Tuijotan Twixiä, joka oli sittenkin liikaa. Ei auta. En luovuta. En aio olla tämän tarinan Terttu.
Kirjoittaja on maailmaa kiertänyt toimittaja, joka opiskelee audiovisuaalista mediakulttuuria Lapin yliopistossa.