Viikko sitten tällä palstalla Sandra Lamppu käsitteli suhtautumistaan lapsen saamiseen. Toistaiseksi lapseton kirjoittaja pohti, kuten moni muukin meistä, perheenlisäyksen myötä tulevaa auvoisan täyttymyksen tunnetta ja valvottujen öiden raastavuutta.
Australialainen koomikko Jim Jefferies kertoo osuvasti, kuinka ihmiset puhuvat vanhemmuudesta. Kun itse olet lapseton, he hehkuttavat elämän täyttymystä ja rakkauden hedelmää. Kun odotat lasta, samat ihmiset vääntävät onnellisen hymynsä ivalliseksi ja osoittavat sormella: Hah! Et nuku enää ikinä!
Itselläni on nyt kolme viikkoa vanhemmuutta takana, joten jätän asiantuntija-analyysin tuonnemmaksi. Alkutaipaleesta voin kuitenkin tuoreen isän näkökulmasta raportoida.
Ensinnäkin, kaikki kliseet ovat totta: ruusunpunaiset onnentunteet tulevat esiin sieltä kiven alta, jonne ne on varttuvalle suomalaisnuorukaiselle opetettu piilottamaan. Tunne on ainutlaatuinen ja kontrolloimaton, ja kyyneleet voivat muutaman päivän ajan tirahtaa missä tahansa, varoittamatta.
Yhtäkkiä maailmassa on joku, jonka tarpeet asetan vilpittömästi omieni edelle. Ennen lapsen syntymää olin huolissani, ehdinkö enää harrastaa, mutta syntymän jälkeen omat menot saavat kaikessa rauhassa soitella kakkosviulua.
Lapsen saapumisen myötä isästä tulee kertaheitolla sisäkkö. En ole eläissäni pyykännyt, tiskannut ja siivonnut samaan tahtiin kuin nyt. Vaikka kotityöt eivät lempipuuhaani olekaan, teen niitä mielelläni, sillä omista nisistäni ei ole vauvan syöttämisessä mitään hyötyä.
Kotitaloushommat ovat alkaneet jopa tuntua miehekkäiltä: teen ne perheeni hyvinvoinnin vuoksi. Tältä tuntui entisajan tosimiehistä, jotka neljänkympin pakkasessa kaatoivat puita pitääkseen pirtin lämpimänä. Olen 2010-luvun vonkamies, joka heiluttaa imuria ja saalistaa marketista sen, mitä puolisoni ja jälkikasvuni tarvitsevat.
Motivaatiota kasvatti kummasti synnytyksessä mukana oleminen. Kun vierestä todistaa naisen urakkaa uuden elämän eteen, alkavat pölyjen pyyhkiminen ja vessan jynssäys tuntua pikkujutuilta. Äitienpäivänä tulevat kukkaronnyörit olemaan löyhällä.
Valvotut yöt ja jaksaminen toki huolestuttavat, mutta puolisoni kanssa olemme järkeilleet, että aika moni muukin siitä on selvinnyt. Miksemme mekin?
Kun aamukolmelta heräät sohvalta oman lapsen itkuun, et sylje ärräpäitä, vaan menet mukisematta tarkistamaan tilanteen. Kun saat lapsen rauhoitettua ja nyytti nukkua tuhisee rintakehäsi päällä, et mieti muutaman tunnin päästä alkavaa työpäivää vaan nautit hetkestä. Niin tärkeää palaveria ei olekaan, johon ei tästä syystä voisi ilmestyä silmät ristissä.
Onko vanhemmuus myyttisellä voimallaan tehnyt minusta paremman ihmisen? Ei ole. Mutta onnellisena se on pitänyt.