Arktinen talvi Balkanin prinsessan, bulgarialaisen pikkukoiran kanssa alkaa olla lusittu.
Selvyyden vuoksi: tykkään eläimistä niin että halkean, mutta tilanteeni kokopäivätyössä käyvänä koiran yksinhuoltajana sotii hyvän eläintenpidon arvojani vastaan. Vieläpä koiran, jota ei näillä leveyksillä ja meidän molempien koulutuksella voi jättää yksin ulos.
Se on vaatinut elintapojen säätöä. Sosiaalinen aktiivisuus on vähentynyt ja liikunta yksipuolistunut. Ilta- ja viikonloppuriennot, joihin ei voi ottaa koiraa mukaan, ovat karsiutuneet, mukaanlukien kuntosali.
Läheiset lenkkimaastot sen sijaan ovat tulleet kyllästyttävän tutuiksi. Ja kotisohvan kirous ja lumo, ynnä Yle Areenan sarjat. Reipas täti-ihminenkään ei jaksa ulkoilla loputtomiin. Iltaisin sohvalla kaikkensa antaneena on vielä siedettävä rinnan päällä istuvan energisen koiran tiukka silmiintuijotus. Sehän on torkkunut koko päivän lenkin, leikin, ruoan ja seuran toivossa.
Lauantaina kovetin sydämeni ja jätin sen nähdäkseni ylioppilasteatterin hauskan masennusnäytelmän. Kannatti. Samaistuin päähenkilöön ainakin siinä, että elämä on tosiaan tuntunut välillä harmaalta mössöltä.
Koirani on paitsi omasta syystäni puutteellisesti koulutettu myös kantaa karun lapsuuden taakkaa. Liian varhaisen vieroituksen jälkeen sen laumaan ei ole kuulunut muita koiria. Pari ensimmäistä vuotta sen yksinäinen elämä rajoittui pikkukaupungin kerrostalon parvekkeelle, jossa niukkaa valkoiseen leipään perustuvaa ravintoa kävi antamassa kaksi ihmistä.
Näillä eväillä sen läheisyydentarve on megalomaaninen, kiinnostus kaikkeen syötävään pohjaton, kyky kohdata muita koiria rajoittunut, käytös ja tottelevaisuus korkeintaan välttävät.
Se rakastaa jokaista ihmistä, haluaa nuolla hänen kasvonsa, hypätä hänen syliinsä ja jokaiseen ohiajavaan autoon. Se kulkee kuono maassa imuroiden kaiken ihmisen suuressa ylenkatseessaan suustaan sylkäisemän kuten purukumit, nuuskat, pitsan ja karamellien jämät. Se rähisee jokaiselle koiralle.
Vaikea sanoa kumpi meistä odottaa enemmän Balkanin kesän vapautta. Koira varmaan haaveilee harjalintujen ja perhosten takaa-ajosta. Ehkä se ikävöi jopa ainoaa aidosti vihaamaansa henkilöä, syytöntä, mutta voimakkaasti lehmälle tuoksuvaa Marintšo-paimenta.
Minä taas näen valveunia auringon läikittämästä viiniköynnöksen katveesta, jossa nautin – no, mistä nyt nautin. Vaikka arvostan ohjenuoraa terve sielu terveessä ruumiissa, niin jotain paheita ihmisellä on oltava.