Olen ällistellyt älylaitteisiinsa kiinni kasvanutta nuorisoa. Näitä diginatiiveja, joista roikkuu johtoja.
Itse ehdin aikuiseksi ennen kannettavaa puhelinta ja avointa verkkoa, puhumattakaan toinen toistaan fiksummista all in one -vekottimista. Tunnen huonommuutta ihan tavallisen, halvan ja riisutun älypuhelimeni seurassa.
Mokoma asemoituu auttamatta käsiin vanhentuvaa käyttäjäänsä korkeammalle älylliselle tasolle.
Riippuvuusongelma ei siis koske minua. Tai niin luulin, kunnes minua ja puhelintani kohtasi yllättävä kolmen päivän ero.
Juuri edellisenä päivänä julistin suureen ääneen vihaavani koko rakkinetta. Kaksi liittymää samassa laitteessa nostaa tavallisten puhelujenkin vaikeusastetta niin, että kun yritän olla näppärä, teen noin 17 kertaa peräkkäin samat virheet ja joudun aloittamaan alusta. Ja etsimään ne kirotut lukulasit hätiin.
En ole kummoinen puhelimessa lörpöttelijä. Minusta puhelimella soitetaan, kun on asiaa. Kykenen kyllä heittämään läppää ja pikkupuhetta aikansa, mutta en voi käsittää aikuisten ihmisten tuntikausien jaarittelua ja tyhjästä nyhjäämistä.
Minulta ilmiselvästi puuttuu kyky laittaa ruokaa, hoitaa pankkiasioita, tehdä ostoksia, nauttia metsäkävelystä tai ajaa polkupyörällä samalla, kun avaudun langan toisessa päässä (vanhentunut kielikuva) pitkästyvälle lähimmäiselle.
Tai olla välittämättä siitä, kuinka monta korvaparia ympärillä kuulee sotkuiset yksityiskohdat.
Vähän ehkä lohduttaa, että tunsin kerran tähtitoimittajan, joka oli surkea puhelimen käyttäjä. Hän tunnusti aivan pelkäävänsä luurin nostoa ja numerovalintaa (vanhentunut kielikuva).
Hänen ammatissaan se todella vaikeuttaa elämää.
Kuinkas kävikään, kun omaa kömpelyyttäni kadotin tuon paholaisen keksinnön?
Olin kuin näpeille saanut luuseri. Säikky, seinän vieriä horjuva syrjäytymisvaarassa oleva hylkiö. Värjyvä, näkymätön ja olematon ektoplasma, joka ei tiennyt päivää, kelloa, säätilaa, uutisia, puhelinnumeroita, puheenaiheita.
Tapahtumavirrasta pudonnut, ihmisten tietoisuudesta ja omasta elämästäänkin haalistuva muisto.
Kahden sim-kortin, yhteystietoluettelon, muutaman sovelluksen ja nettiyhteyden menettäminen tuntui, kuin napanuora minun ja muun maailman välillä olisi väkivalloin, massiivisesta verenvuodosta piittaamatta riuhtaistu poikki.
Toisena unplugged-päivänä hakeuduin lyhimmän jonon liittymäkauppaan ja hankin väliaikaisen liittymän. Pääsin pahimman yli. Sain sykkeeni vakiinnutettua jotakuinkin samaan tahtiin ympäröivän maailman kanssa.
Neljäntenä päivänä ystäväni poliisiviranomaiset luovuttivat löytyneen luurini takaisin. Ilman panssarilasia välissämme olisin silmät kyynelissä halaillut ja suukotellut heitä ja tanssahdellut heidän ympärillään.
Kirsi Jääskö on perin juurin lappilainen kulttuurityöläinen.