Kun minun on joskus vaikea tehdä päätös, juuri itselleni oikea ja muiden mielestä väärä, otan käyttöön ”punaisen maton metodin”. Ajatusleikki menee näin: jos lähtee ostamaan mattoa vaikkapa äitinsä kanssa (äiti sopii esimerkiksi hyvin, sillä ymmärtääkseni äideillä on paljon mielipiteitä lastensa valinnoista), neuvoo äiti kaupassa ostamaan räiskyvän punaisen maton. Itse sitä on ehkä ihastunut vaaleaan.
Äiti huokailee, miten hänkin voi sitten kyläillessään aina ihailla tätä räiskyvän rohkeaa mattoa. Sitä ehkä alkaa miettiä, että ei se vaalea niin hyvä matto olisikaan. Ja kun lopulta on kantanut äidin suositteleman maton kotiinsa ja tajuaa, että matto ei olekaan rohkea, vaan ainoastaan ruma, voi miettiä, että kuka sen rumanpunaisen maton kanssa elää joka päivä. Ei makutuomari ainakaan.
Aika paljon meillä ihmisillä on silti taipumus kantaa koteihimme erinäisiä ”punaisia mattoja.” Pohdin sitä lukiessani ammattijärjestäjä ja kulttuurihistorioitsija Ilana Aallon kirjaa Paikka kaikelle , joka purkaa osiin elintapojamme ja auttaa näkemään, miten kulttuuri vaikuttaa koteihin.
Paikka kaikelle -teos sai miettimään, ovatko kodit oikeasti asukkaidensa näköisiä. Opitut tavat vaikuttavat koteihimme niin paljon. Käytännön esimerkki: monilla on keittiönpöytä, vaikka syövät aina sohvalla. Toisilla taas sohva, vaikka viihtyvät parhaiten keittiönpöydän ääressä.
Ilana Aalto kirjoittaa sosiologi Pierre Bourdieun luokkateoriasta, ajatuksesta, että yhteiskunnan hallitsevan luokan maku tunnustetaan yleisesti parhaaksi. Aalto toteaa: ”Kun kotia katsoo luokkateorian näkökulmasta, jokainen esine kertoo asukkaista jotakin. Koti on näyttämö, jonka lavastus on merkityksellinen: se kertoo itselle millainen minä olen ja samalla esittää sen muille.”
Koti kertoo , millaista elämää elämme – ja vielä enemmän, millaista haluaisimme elää. Minun kotini esineitä tarkastellessa voisi luulla, että täällä asuu lukutoukka muusikko, joka joogaa ja maalaa harva se ilta.
Relevantti kysymys lienee, että millainen kotini olisi, jos olisin täysin rehellinen? Kodin Kuvalehdessä (16/2016) kolmekymppinen Laura kertoo suursiivouksestaan. Hän mietti siivouksen aikana, ketkä kaikki heillä majailivat tavaroiden kautta. Siispä epämukavaa oloa aiheuttaneet tuliaisesineet saivat lähteä.
Suursiivoukset tuntuvat olevan otsikoissa koko ajan. Ihmiset luopuvat tavaroista sen sijaan, että yhä hankkisivat niitä holtittomasti, sillä tavaran määrää kotona ei enää hallita ja kaikki vapaa aika kuluu sälälaatikkosirkuksen pyörittämiseen.
Moni kohkaa konmarittamisesta. Olen seurannut ilmiötä innostuneena, nyt jo kyllästyneen ärsyyntyneenä. Olen jopa miettinyt, että lopettakaa hyvät ihmiset jo se varvassukkien viikkailu ja eläkää.
Järjestelyvimmalla on silti vissi pointtinsa: kun käy läpi koko kotinsa, selviää, kuka siellä asuu. Ja ehkä silloin on myös helpompi elää itselleen eikä makutuomareita varten.