Sandra Lamppu
Tein raskaustestin. Sellainen maksaa apteekissa nykyään alle neljä euroa ja tein sen ikään kuin pistokokeena, vain tyynnyttääkseni mieltäni. Testin tehtyäni mielikuvitus lakkasi laukkaamasta.
En tiedä, haluanko lapsia, tai ainakaan en toivo niitä nyt. Silti niitä tulee mietittyä usein: vaikkapa kun ystävät kertovat ilouutisia. Ja vähän silloinkin, kun UR:n vauvaliite ja 392 vauvan kasvot tupsahtavat postilaatikosta.
Vaikka lapset eivät ole itselleni vielä ajankohtainen aihe, on se vaikuttanut elämääni, suhteisiini ja kehooni vuosikausia. Lähinnä olen käynyt surkuhupaisaa taistelua raskautta vastaan. Yhden kevään ajan olin itkuherkkä minipillerihirviö. Entäpä se valmistujaispäiväni aamu, jolloin linkutin päivystykseen, kun kierukka oli lähtenyt karkuteille? Jos näytin juhlissani helpottuneelta, se ei johtunut vain siitä, että minulla vihdoin oli ammatti.
Jokainen aikuinen ihminen on pakotettu suhtautumaan lisääntymiseen jotenkin. Siksi kysyin ystäviltäni kasvokkain ja Facebookissa, miksi kannattaa hankkia lapsia ja miksi ei. Sain vastaukseksi pitkiä, herkkiä ja henkilökohtaisia pohdintoja. Ja toki minua muistutettiin, ettei lapsia hankita, vaan saadaan. Kiitollisuus ja ilo kuulsivat läpi monesta vastauksesta.
Huomasin monen miettivän, että lapsen hankkiminen kuormittaa maapalloa ja kuinka se toisaalta on tarpeellista yhteiskuntamme kannalta. Joidenkin mielestä lasten hankkiminen ja vanhemmaksi ryhtyminen on aina itsekäs valinta – ironista kyllä lapsi opettaa epäitsekkyyttä ja laittamaan toisen tarpeet omien edelle.
Kun itse vasta pohtii kantaansa lapsiin, kuuntelee herkällä korvalla muiden kokemuksia lapsista. Koska itse ei vielä ole kokenut vanhemmuutta ja sen eri puolia, muodostuu muiden tarinoista kaksi irvikuvamaista ääripäätä, kaksi tarinaa, johon yrittää sovittaa itseään päähenkilöksi.
Ensimmäisessä tarinassa istun hiekkalaatikon reunalla auvoisen iloisena siitä, että elämäni on saanut vihdoin täyttymyksensä. Olenhan saattanut maailmaan ihanan rakkauden hedelmän!
Toisessa tarinassa heijaan lasta sylissäni tyhjä katse kasvoillani ja toivon, että ehtisin nukkua edes kaksi tuntia tänä yönä. En väsymykseltäni muista, mitä tarkoittaa parisuhde tai ammatillinen identiteetti, enkä oikeastaan edes tiedä kuka enää itse olen.
Tämä jälkimmäinen tarina pelottaa minua enemmän. Se saa minut ajattelemaan, että äitiys on jotain, josta vain harva selviää hengissä, ja että kaikki muu elämässä katoaa.
Kysyin kerran omalta äidiltäni, että kaipasiko hän aikuisten seuraa, sillä yksinhuoltajana hän joutui olemaan kanssani paljon kahden. Äiti mietti ja totesi, että sai töissä olla ihan riittävästi aikuisten kanssa. ”Sitä paitsi minusta oli mukavaa olla sinun kanssasi.” Se hiljensi hetkeksi pahimmat pelkoni. Ehkä vanhemmuudesta voi selvitä ja jopa nauttia.