Menneellä viikolla luin uutisen pökälebandiitista, joka on terrorisoinut norjalaista golfkenttää yli vuosikymmenen. Sarjatuuttaaja on laskenut lukemattomia numero kakkosia kentän reikiin ja onnistunut pakenemaan joka kerta turvatoimista huolimatta. Hänellä on pari suosikkireikää, eikä hän koskaan iske viikonloppuisin.
Globaalin tietoverkon ansiosta pääsin jyvälle tästä riemastuttavasta tarinasta samaan aikaan kuin kuka tahansa missä tahansa maapallolla. 25 vuotta sitten asia olisi ollut toisin, ja olisin todennäköisesti joutunut pärjäämään ilman kyseistä informaatiohelmeä.
Edustan sukupolvea , joka vietti lapsuutensa ennen Internetin tuloa, mutta on elänyt digitalisoitumista koko aikuisikänsä. Olen kasvanut puhelinpöytien, C-kasetin ja lyijykynän pyhän yhteyden sekä Beta/VHS-yhteensopimattomuuden aikakaudella.
Teineinä meillä oli kännyköissä matopeli, mutta parikymppisinä seilasimme jo tiedon valtamerta nettikahviloissa. Opimme, että tiedonpuute ratkeaa aina kirjainyhdistelmällä KVG (Kato vittu Googlesta). Vanhempamme eivät vieläkään täysin sisäistä, että joka pulmaan löytyy älypuhelimella opetusvideo, oli kyse sitten Corollan kaasuttimen vaihdosta tai flamenco-kitaran huollosta.
Kun vielä vaipoissa viipottava jälkikasvuni on aikuinen, mukana kannettava laite lienee jo historiaa. Internetin valtava tietopankki kulkee laajennusosana korvien välissä, ja tiedon saanti on itsestäänselvyys – sitä pitää vain osata jäsennellä.
Digitalisaatio etenee huimaa vauhtia. Ajassa, jossa ihminen ja kone ovat päivä päivältä lähempänä yhdistymistä, on aiheellista pelätä seuraavan läpimurron tapahtuvan inhimillisyyden kustannuksella.
Me, jotka muistamme digittömän ajan, pelkäämme, että kehitys vieraannuttaa ihmisen luonnosta ja toisista ihmisistä. Meille pelko on luonnollinen. Lapsillemme se on käsittämätön. Ja sekin meitä pelottaa.
Itse uskon, että kuralätäköt, kivet ja männynkävyt, metsäpolut ja lehtikasat kiinnostavat lapsiamme ja lapsenlapsiamme siinä missä meitäkin, kunhan vain näytämme heille tuon maailman. Lumisota on aivan yhtä hauskaa vuonna 2038 kuin se oli 1988. Olettaen, että lunta vielä on.
Uskon myös, että kakkakeppostelun historiaa kirjoitetaan vielä Norjan konseptineron eeppisen projektin jälkeenkin. Aina löytyy kunnianhimoisia innovaattoreita, jotka haluavat jättää jälkensä maailmaan. Kakkakeppostelu jos mikä edustaa eroa ihmisen ja koneen välillä: pöljäillään, koska voidaan. Se on typerää, se on hauskaa, se on inhimillistä.
Jos joskus tulee aika, jolloin ihmisen jööti golfkentän reiässä ei naurata, voimme nostaa kyberkädet pystyyn, tunnustaa olevamme sieluttomia kuoria ja kadota planeetalta. Tekoäly jatkaa kohti faktuaalista ja tylsää huomista.
Pysy ihmisenä – pöljäile välillä.
Kirjoittaja on lappilaislähtöinen, keski-ikää lähestyvä ex-suurkaupunkilainen, joka vaihtoi metron maastopyörään ja työskentelee rovaniemeläisessä mainostoimistossa.