Ko­lum­ni: Ju­nan­tuo­mat mummot

Aikuisuuden ja oman itsenäisen elämän alkuvuosina suhde omiin vanhempiin saattaa hieman etääntyä. Opiskelun alkaessa muutetaan toiselle paikkakunnalle. Samalla opetellaan elämään ehkä ensimmäistä kertaa itsenäisesti. Jotkut jopa 800 kilometrin päässä lapsuuden turvastaan.

Kuten monilla muilla, itselläni tämä vanhemmista eroamisen vaihe kesti siihen asti että kuvioihin ilmestyivät omat lapset. Tiedättehän nuo pienet riiviöt, jotka soveltavat energian häviämättömyyden lakia imemällä meistä vanhemmista kaikki voimat ja muuttavat nuo joulet puhtaaksi lähes päästöttömäksi riehumiseksi. "Eristetyssä systeemissä energian määrä on vakio, se on sama kaikkina ajanhetkinä. Energiaa ei voi syntyä eikä kadota." Näin pohdittiin jo 1600-luvulla. Ihmettelen jos kyseisillä tiedemiehillä ei ollut jälkikasvua.

Kun tuo energiansiirtymä perheessä alkaa lähestyä paraabelin huippuaan siinä parin vuoden ikäisten kläppien kohdalla, alkaa myös meitä vanhempia omien vanhempien seura ja läsnäolo kiinnostaa ihan uudella tavalla. Kyläilyt muuttuvat vaivaannuttavan hiljaisista mites-opiskelut-sujuu -kahvihetkistä odotetuiksi lepohetkiksi apukäsien saapuessa.

Tässä vaiheessa mitataan myös muiden sukulaisuussuhteiden kestävyystaso. Onneksi itselleni on sattunut omien sukulaisten lisäksi myös mainio anoppi.

Meitä junantuomia on täällä Rovaniemellä paljon. Jotkut päätyvät opiskeluiden jälkeen jäämään lappilaisiksi ja me hulluimmat kasvatamme väkimäärää vielä lisääntymällä. Kun tekee lapsensa kaukana suvustaan, ovat tukiverkot pienet. Se on lisähaaste terveiden lapsien kanssa, erityislapsista puhumattakaan.

Erityislapsiperheessä ei välttämättä tule koskaan tilannetta jossa lapsen voisi jättää hetkeksikään valvomatta. Tai että sisarukset leikkisivät keskenään, ilman aikuisen läsnäoloa. Erityislapsi ei mene kaverin luo yökylään, koska kavereita ei ole. Ainoa seura olemme käytännössä me aikuiset. Ja se on raskasta se.

Sosiaalitoimen leikkaukset näkyvät erityisperheiden arjessa hyvin konkreettisesti ja kokonaisvaltaisesti. Perheille tarjottavaa apua on leikattu viime vuosina tuntuvasti.

Tehokkainta tukea on kotiin tuotava apu, jossa ammattilainen tulee paikan päälle hoitamaan kotia ja lapsia. Vielä pari vuotta sitten saimme itsekin nauttia siitä muutaman päivän vuodessa. Apu tarjosi meille vanhemmille tervetulleen mahdollisuuden karata hetkeksi pois kotoa. Se ei ainoastaan tee hyvää parisuhteelle, vaan on jopa sen olemassaolon edellytys.

Kun koti on 24/7 työpaikka, on sieltä poistuminen ainoa keino rentoutua kunnolla. Tämän hienon tukimuodon loputtua osaltamme ovat ainoaksi mahdollisuudeksemme jääneet isoäidit. Ne 800 kilometrin päässä asuvat.

Joillekin anopin vierailut ovat haaste parisuhteelle, meille taas vuoden kohokohta. En voi kuin toivoa terveyttä ja pitkää ikää näille pelastaville enkeleillemme.

Petteri Putkinen

Kirjoittaja on Rovaniemellä asuva perheenisä, digitaalisen median sekatyömies ja pyöräilyaktiivi.
Ilmoita asiavirheestä