Tuuli oli repinyt mummolan saunan kattoa. Levitin uutta huopaa ja bitumimassaa. Autotallin räystäs irvisteli, joten korjasin senkin. Aluskate näytti jo huonolta, mutta onneksi rakennus on maapohjainen ja tyhjillään. Ehkä vaihdan koko katon ensi kesänä.
Ranta oli pusikoitunut eikä järveä tahtonut näkyä. Mummo tapasi sanoa, että järven pitää näkyä. Raivasin pajukon ja kaadoin jonkun vanhan pihlajan. Muurasin pienen tulisijan savusaunan hiiliä ja lätynpaistoa varten.
Istuin laiturilla varpaat vedessä ja mietin mummoa ja ukkia. He rakensivat talot, raivasivat rannat ja lämmittivät saunat. Lapsia kasvoi kolme, suurin piirtein täysjärkisiä kaikki. Navetassa oli muutama lypsävä ja laitumella pahapäisiä mulleja.
Kun järvi näkyy, muistan heitä, ja ehkä joku vielä minunkin jälkeeni.
Ystävämme muuttivat pois. He olivat juuri saaneet taloprojektinsa kunnolla valmiiksi, kymmenen vuoden jälkeen. Minusta siinä oli jotain surumielistä. Kun puitteet viimein oli pystytetty, oli heti lähdettävä. Mutta mies sanoi iloisesti, että ei ole talonmies, vaan rakentaja.
Ajattelin, että ei kai rakentaminen pääty siihen, että jokin valmistuu. Melkein heti pitää korjata, ja kohta naulata jo uutta. Muuten kaikki rapistuu, eikä kukaan tiedä, että joskus olimme tässä. Järveä ei näy, eikä sauna lämpiä. Talonmies on rakentaja, tai hän ei ole kovin hyvä talonmies.
Mutta miehen mielessä projekti oli päättynyt. Rakkaus on ikuista, vain sen kohde vaihtuu, hän nauroi, ja käänsi auton keulan etelään.
Männä viikolla kuolivat sekä entinen kulttuuriministeri Claes Andersson että näyttelijä Rutger Hauer. Andersson oli renessanssi-ihminen ja syvästi humaani ajattelija. Viime vuonna hän totesi Voima-lehden haastattelussa, että vaikka ihminen kuolee, energia ei katoa. On mukava ajatella, Andersson sanoi, että voisi olla vaikka valkovuokon lehtenä Kaivopuistossa. Hän huomautti, että laadullista huonontumista kuolemaan kuitenkin liittynee. On kaiketi eri asia olla ihminen kuin lämpöenergiaa.
Rutger Hauer kuoli jo vuoden 1982 Blade Runner -klassikossa yhden elokuvahistorian kauneimmista kuolemista. Hänen esittämänsä vainottu androidi Roy Batty pelastaa päähenkilö Deckardin hengen. Tämän jälkeen Batty / Hauer muistelee näkemiään ihmeellisiä asioita, joita ihmiset eivät voisi edes kuvitella. ”Kaikki nuo hetket katoavat aikaan, kuin kyynelet sateeseen. On aika kuolla.” Sitten lyhyeen elämään tuomittu androidi hiljenee.
Iso osa elämästä on luopumisen harjoittelua ja lopulta luopumista. Muistot tietysti elävät muissa ihmisissä, joskus pitkäänkin. Mutta pihapiirit, taloprojektit, ihmiset ja kyyneleet katoavat, ja ehkä siinä onkin niiden ainutlaatuinen arvo.