Poikkesin menneenä itsenäisyyspäivänä kirkkomaalla jutustelemassa isän kanssa. Sytytin samalla myös mummolle ja papalle kynttilät lämmikkeeksi.
Lunta oli jo melkoisesti, joten sain kaivaa pikku poterot kynttilöille kivien viereen. Näin kynttilätkin paloivat paremmin.
Samalla siinä jutustellessa ja kuulumisia kertoillessa tulivat mieleen perinteet. Suomalaista perinnettä edustavat vainajien muistamiset esim. pyhäinpäivänä ja jouluna, jolloin hautausmaat kylpevät kynttiläin valossa. Esim. itäisessä naapurimaassamme vainajia muistetaan hiukan toisin: hautausmaille tehdään piknikkejä, syödään eväitä, saatetaanpa ottaa vaikka pari ryyppyäkin Igor-vainaan kunniaksi.
Näin ainakin, jos on uskominen Rosa Liksomin romaania Hytti numero 6, jossa kirjan ”minä” matkustaa Moskovasta kauas itään.
Mutta mitä ovat perinteet ja miten ne syntyvät? Moni meistä muistaa lapsuuden joulut, pipareiden tuoksun, joulupukin odotuksen ja joulusaunan omine manöövereineen ja aikatauluineen. Itse aina kammoksuin pahvinaamaista, harvapartaista joulupukkia, johon kuitenkin halusin viime hetkiin saakka uskoa. Uskoin, vaikka pukin ääni oli isän ääni ja pukilla oli päällään isän nurinpäin käännetty kelsiturkki. Toisinaan ihmettelin, miten pukki oli tullut Korvatunturilta saakka jalassaan pelkät raappahousut. Reessä oli varmaan lämmin ja hyvät vällyt. Lapsen mieli pyrkii aina selittämään asiat parhain päin.
Joskus lapsen mieli hyväksyy ja selittää parhaalle tolalle hankalat, ikävät, jopa traumaattiset asiat. Onneksi minun lapsuuteni jouluihin ei koskaan liittynyt Kuningas Alkoholi, mutta valitettavasti tiedän näin joissakin perheissä olleen, ja yhä olevan.
Oikein sydäntäni kylmää katsellessani television ”Nalleretki”-tietoiskua, jossa lapset pakenevat perheväkivaltaan taipuvaista isää naapuriin reput selässään. Todella toivon, ettei sellaista tarvitsisi kenenkään kokea.
Arvoisa lukija älköön käsittäkö minua väärin. En toki ole heristämässä sormea enkä heittämässä ensimmäistä kiveä, vaan liputan kohtuukäytön puolesta. Siteeraan tässä yhteydessä edesmennyttä arpelalaista ”vanhan koulukunnan” isäntää Pekanlehdon Leinoa, joka viinasta kerran virkkoi: ”maistakoon, ja juokoon ken haluaa, mutta pitäköön huolen silloin, että pysyy itsensä herrana”.
Mikäpä maistuu mukavammalta kuin juureva kotikalja, tumma olut joulupöydässä tai ehkä lasillinen punaviiniä kinkun kera. Jotkut myös nauttivat lasillisen jaloa juomaa kahvin kera kruunaamaan ateriaa. Parhaimmillaan ruuan sopiva seuralainen tuo esiin uusia makuja, rentouttaa seurassa, auttaa avautumaan ja tuo rintaan lämmön tunteen.
Mutta siinä vaiheessa, kun lapsi tulee sanomaan isälleen: ”iskä, älä juo…”, silloin on syytä kuunnella häntä ja itseään. Onko siinä vaiheessa itsensä herra, vai kenties joku muu.
Joulu on ilon ja läheisten juhla, johon eivät kuulu pelko ja väärä jännitys: ”ei kai vain taas…” . Tuokoon joulu meille kauniita muistoja, lämpöisen tunteen sydänalaan, lepattavia kynttilöitä, tuoksuvia kuusia, helkkyviä lauluja ja iloisten lasten nauruja.
Hyvää joulua toivottaen: