Ko­lum­ni: Ihmisen vaa­t(t)eet - It­se­tun­nol­taan ta­sa­pai­nos­sa oleva ihminen elää ja antaa muiden elää.

-
Kuva: Taina Nuutinen-Kallio

Ihminen on aina kaikkina ajanjaksoina historian siipien sivuilla vaatinut itseltään ja toisiltaan erilaisia olomuotoja, ihmisen mallinukkeja, vartalon muotoja ja moraalisia asettumisia erilaisiin sapluunoihin.  Välillä tuntuu kuin tuollaiset vaateet olisivat ihmiseen sisäänrakennettuja kehotuksia itselle ja toisillemme siitä miten pitää olla (oikein) tässä ja nyt.  Ja sitten tällaisen ”sanattoman sanelun” jälkeen kourallinen toisenlaisia yrittää ottaa omat erilaiset oikeutensa itselleen takaisin.  Tämä on kuin näkymätöntä miekkailua tai keinumista puoleen ja toiseen. Välillä tuossa laidassa ja välillä toisessa. Välineinä tässä tanssissa on käytetty milloin mitäkin viestintävälinetta kuten esimerkiksi juorua, kirjeitä, puhelinta, radiota, sanomalehtiä ja nettiä.


Ihminen on siitä hassu olento ettei hän oikein tunnu osaavan yksin  olla sellainen kuin on, vaan että hän on aina haluamassa taakseen kannattajia ja sellaisia jotka todistavat hänen olemistaan ja alleviivaavat samoissa asioissa oikeassa olemista.  Tällainen ryhmiytyminen ja jengiin kuuluminen on aina ollut tärkeää  myös yhteisöllisten juurien kasvattamisen takia, mutta myös osoitus ihmisen haavoittuvuudesta kun hyväksyntää pitää saada kaikkialta kuin olemassaolon oikeutusta.  Toki on ihmisiä  jotka ovat itsetunnoltaan tietoisia ja eivät tarvitse olemiseensa hyväksyntää.  Monet poliitiikassa ja julkisuudessa vaikuttavat ja mielipiteissään kärkevät ihmiset tuntuvat  tarvitsevan aina tuekseen samanhenkisensä, ja ovat siis täysin riippuvaisia muista kaikessa vahvuudessaan. Vahvaltakin näyttävän arki kaipaa pönkkäämistä  ihmiselon kaaoksessa.

Homo sapiens vaatii kunkin ajankuvan mukaan milloin mitäkin:  Toisinaan  tietynlaisia uskonnollisia oppeja on noudatettava tarkkaan,  tänään on oltava tietyn muotoinen ja näköinen vartaloltaan, on syötävä sitä yhdenlaista ruokaa ollakseen maapallolle sopiva  ja muille kelpaava, on pukeuduttava ”juuri näihin vaatteisiin”, on omaksuttava tietyt ajatukset moraalista, seksuaalisuudesta tai  ihmisen etnisyydestä, on tienattava tietty summa tai  matkustettava lomalle statuksen mukaisesti, on oltava samankaltaisia poliittisia ajatuksia.  On oltava samanlainen kuin kaikki muutkin mutta  yhtaikaa erilainen kuin muut.  Sosiaalisessa mediassa on oltava kameleontti ja vaihduttava kulloiseenkin nahkaansa viikoittain elämän eri alueilla – tai sitten jukuripää samoine ajatuksineen.  Kuka sitten määrää tästä kaikesta?


Trendit olemisen määrityksiin syntyvät yleensä kulutuksen tarpeista ja siis mainonnasta, joka on usein niin kätkettyä ettei sitä edes huomaa.  Poliittiset suuntaukset ja filosofiset kannanotot sanelevat ja määrittävät ihmisen mieltä samoin kuin uskonnot ,  moralistiset ideat ja materialistiset ja henkiset tarpeet.  

Ne ujutetaan päivittäisen median sisältöihin niin tarkkaan ja piilovaikutteisesti ettei niitä useinkaan huomaa.  ”Viime viikolla en vielä tarvinnut tätä ruokaa tai tuotetta, tai ajatellut tällä tavoin asiasta, mutta nyt tällä viikolla olenkin riippuvainen tuotteesta ja ajatuksesta, joka on ehkä rakentunut sen ympärille.” Myös sosiologiset vaateet etsivät ihmisiä samanhenkisyyteen;  klassinen esimerkki kertoo siitä, että kun seisotaan bussipysäkillä ja yksi katselee taivaalle tuon tuostakin, niin äkkiä sinne katselevat kaikki muutkin, olipa siihen tarvetta tai ei. Tai facebookista tuttua: ”Nyt kaikki konmarittaa, niin teen minäkin”- ja niin liikutaan ”samoissa vaatteissa”. Ihmiset haluavat olla laumassa, mutta jos siitä huomauttaa yksilölle, hän saattaa suuttua. Laumasta halutaan myös erottautua olemalla samanlainen erilainen tai erilainen samanlainen.

Itsetunnoltaan tasapainossa oleva ihminen elää ja antaa muiden elää.   Hän tuumii ehkä kuten muuan vanha rokki-Juice, että ”Ei väliä onko ihminen ylipainoinen tai alipainoinen kunhan on tasapainoinen”.  Hänellä ei ole tarvetta pönkittää itseään muiden kautta ja hän voi elää täyttä elämää myös pienesti ja hiljaisilla tavoilla kaiken aikajanan ja uutisvirran sekä statuksen trendikkyyden huoltamisen tuolla puolenkin. 


Sosiaalisessa mediassa siis voi vaikuttaa kova paine  ”olla miltei joka päivä tai viikko jotakin”, vastata  sosiaalisuuden huutoon ”olla jonkin puolella  jotain vastaan”.  Se on ikiaikainen ihmisen kommunikointihuuto - kutsuhuuto  ihmisenä olemiselle ja ihmisjoukkona ja -joukossa pärjäämiselle.    Koska some on suhteellisen nuori viestintäväline, siellä opetellaan vielä ryhmiytymisen dynamiikkaa ja kommunikointia ilman tuikitärkeitä eleitä, ilmeitä, vivahteita ja asentoja   ehkä vielä  ymmärtämättä ettei aina tarvitse olla ”jokin” eikä jokaisena päivänä  tarvitse jaksaa ottaa kantaa  asioihin otsansa hiessä.   Kuitenkin loppujen lopuksi me itse kukin yksin olemme vastuussa omasta olemisestamme, siitä mitä viestimme, edustamme ja ulos itsestämme annamme ja toisiltamme vaadimme -  siitä, mitä suostumme vastaanottamaan  ja keiden vaat(t)eissa kuljemme elämämme sosiaalisissa viidakoissa. Pandemian aikana yhteisön vaikutus on yksilöä suurempi. Ehkä se muuttaa ihmiskäsityksiämme, nähtäväksi jää miten.