Pohjoinen elämämme on huippuunsa viritettyä sen suhteen, että selviäisimme mahdollisimman vähällä kontaktilla muihin ihmisiin. Isoilla tonteilla pienissä yhteisöissä saamme elää kukin tapamme mukaan. Tai ilman tapoja.
Olemme kasvaneet siihen, että tunnemme kaikki ja kaikki tuntevat meidät. Kun vuodesta toiseen näkee samat naamat postilaatikolla, lounaskahvilassa ja kesäteatterissa, tervehtiminen kokee inflaation, small talkista puhumattakaan.
Käytöstapojen, arjen pienten kohteliaisuuksien ja muodollisuuksien on helppo antaa lipsua, kun elinpiiri on pieni ja liiankin tuttu. Valitettavasti se on suunta kohti sivistymättömäksi moukaksi taantumista.
Sen sijaan, että pelkäisi ihmiskontaktia, elämän voi nähdä mahdollisuutena tehdä pieniä palveluksia kanssaihmisille. Se on kasvattavaa ja palkitsevaa.
Tuntemattomalle voi avata oven. Jos taas sinulle avataan ovi, siitä hyvästä kuuluu katsoa silmiin ja kiittää – ei luikkia hölmistyneenä alta pois.
Mikäli toisen henkilön ohi ei mahdu kulkemaan, kannattaa avata suunsa ja sanoa ”anteeksi, pääsisinkö tästä?” – ei passiivis-aggressiivisesti tunkea itseään liian ahtaaseen rakoon.
Ja toistuva ahdistuksen aihe: pitääkö ruokakaupan kassalla asettaa seuraava asiakas -kapula omien ostostensa perään? Kyllä pitää, jos takana on ihmisiä. Se on kätevää ja kohteliasta.
Hermoja raastava kapulagate on myös tilaisuus viedä pelinsä seuraavalle tasolle ja kiittää, kun edellä oleva ystävällisyyttään laittaa kapulan matolle. Yhdeksän kymmenestä ihmisestä jäätyy tilanteessa niin pahasti, että se on jopa huvittavaa – he eivät osaa lainkaan odottaa, että moisesta eleestä voisi saada kiitoksen.
Käytöstapojen ja muiden huomioon ottamisen tärkeyden opin Lontoossa, jonka massiivisessa ihmisvilinässä pienikin töytäisy tuntemattomaan henkilöön laukaisee välittömän anteeksipyytelyn molemmissa osapuolissa.
Jos kymmenen miljoonan ihmisen metropolissa ei osaa käyttäytyä, ennen pitkää jää pyytämättä anteeksi väärältä tyypiltä. Ja sillä voi olla seurauksia. Sitä paitsi, molemminpuoliset kohteliaisuudet johtavat usein positiiviseen kanssakäymiseen, joka piristää kaikkien päivää.
Edesmennyt brittiläinen herrasmies Lemmy Kilmister, joka nousi kuuluisuuteen elämänmakuisen Motörhead-yhtyeen sieluna ja keulakuvana, muistelee elämäkerrassaan aikoja Jimi Hendrixin kitarateknikkona. Lemmy kuvailee Hendrixin olleen vilpittömän kohtelias suosionsa huipullakin: mikäli huoneeseen asteli nainen, Jimi pomppasi välittömästi ylös ja tarjosi tälle istumapaikkaa.
Lemmy tunnettiin vuosikymmeniä kestäneestä alkoholin ja amfetamiinin käytöstä. Silti hän ei koskaan lipsunut periaatteistaan. ”Hyvät tavat eivät maksa mitään”, tuumi rockin räkäisin ääni.
Ollapa yhtä kova kentlemanni kuin Lemmy.
Henri Anundi on Uusi Rovaniemi -lehden kolumnisti. Hän työskentelee matkailualan viestintätehtävissä Rovaniemellä.