Odottelen Rovaniemen lentoa etelänlomalta palatessa. Mielessä risteilee ajatuksia nähdystä ja koetusta, matkustamisen oikeutuksesta ja etiikasta.
Tässä lähellä on meneillään maan suurin matkailun myyntitapahtuma. Sieltä uutisoidaan, että turismi tuhoaa luontoa ja ilmastoa. Ei se uusi havainto ole. Pentti Linkola sanoi jo 40 vuotta sitten matkailua maapallon syöväksi.
Toimittaja on pyytänyt eksperteiltä, muun muassa Aasian matkailumahtien myynninedistäjiltä, vinkkejä kestävään matkailuun. Heidän listansa ovat köykäisiä, paikallisia, kosmeettisia lillukanvarsia. Hyvä että asiasta puhutaan, mutta tässä yhteydessä se vaikuttaa viherpesulta ja tekopyhältä markkinointipuheelta.
Toinen uutinen kertoo naisista, jotka ovat valinneet lapsettomuuden ympäristösyistä, osuutenaan maailmanpelastustalkoisiin. Eräällä heistä on tavoitteena matkustella elämänsä aikana mahdollisimman monessa maassa nähdäkseen maapallon, ennen kuin se tuhoutuu. Minulle jää epämääräinen tunne, että lapsi menee pesuveden mukana.
Samalla kun soimaan itseäni turhasta lentelystä, iloitsen monesta lomalla koetusta. Eihän se lennon hiilijalanjälkeä paikkaa, mutta ainakin käytin kohteessa vain julkisia kulkuneuvoja ja omia jalkojani, vältin turhakkeiden shoppailua, kertakäyttöastioita, muovipusseja ja lihansyöntiä.
Laskeuduin vanhan tulivuoren kraateriin ja näin vaikeakulkuisen vuoriston tiheätunnelmaisia seitapaikkoja. Banaaniviljelmän alta esiin kaivetun tuhat vuotta vanhan guanchikaupungin. Miten syvästi arvostaen ja historiansa painolastin tiedostaen valloittajien jälkeläiset – joissa toki voi virrata pisara harvojen rytäkässä henkiinjääneiden guanchien verta – vaalivat hävitetyn alkuperäiskansan muistoa.
Mietin, miten asia olisi, jos alkuperäisväestöä eläisi vielä. Meillähän vallitsee se onnellinen tilanne, että valtaväestön keskuudessa elää Euroopan ainoa alkuperäiskansa. Harmonia ja keskinäinen kunnioitus tuntuu usein olevan hakusessa.
Näin kolmijalkaisen mutta onnellisen koiran. Opin vaikeuksien kautta syömään sikäläistä supermarjaa, opuntiakaktuksen hedelmää. Tyhmänrohkeana aloittelijana tunnen yhä piikkien haavat suussani.
Sain viilentyä Atlantin toistaiseksi vielä kirkkaissa aalloissa. Lämmittää pakkasen kohmettamia jäseniä auringossa, imeä valoa ja kirkkautta kaamoksen tummentamaan mieleen.
Mielenkiintoista oli myös äänestää maahamme presidenttiä konsulaatissa ja tavata vuosikymmeniä ulkomailla asuneita suomalaisia. Monet tulivat parhaimpiinsa pukeutuneina, kansalaisylpeinä äänioikeuttaan käyttämään. Niinhän oli tapana silloin, kun he isänmaansa jättivät.
Olkoon tämä minun versioni rainy day letteristä . Valoisista asioista, joihin voi palata kun mieli synkkenee. Pakkaspäivän kirje.
Kirjoittaja on perin juurin lappilainen kulttuurityöläinen.