Lähdin käymään Sodankylän elokuvajuhlilla kuten kesäkuussa ruukaan tehdä. Tällä kertaa toteutin pitkäaikaisen haaveeni ja otin pyörän alleni. Olen viimeksi polkenut näin pitkiä matkoja joskus 13-vuotiaana, joten hieman jännitti miten nelikymppisen keho tuosta selviää. Turhaan epäröin, kyllä ympärivuotinen arkipyöräily antaa eväitä pidemmällekin lenkille.
Sen sijaan että olisin ajanut tylsintä ja suorinta reittiä nelostien laitaa rekkoja väistellen, otin ystäväni suosituksesta maisemareitin Unarin-Luusuan kautta. Matkan varrella oli hyvin aikaa pohdiskella hitaan matkailun teemoja. Toisin kuin voisi luulla, hidas ei tässä yhteydessä tarkoita millään lailla epädramaattista. Kun eteneminen tapahtuu lihasvoimalla, luo luonto matkaan oman draaman kaarensa.
Ensimmäiset kymmenet kilometrit Sinetän ja Tapionkylän kauniiden maalaismaisemien läpi sujahtavat kuin itsestään, hymyssä suin. Marraskosken taukopaikalla katselen joen virtausta ja viilennän kasvoni jokivedellä. Kokonaisvaltainen kiireettömyyden tunne yhdistettynä kehollisiin ponnisteluihin aiheuttaa syvän onnellisuuden.
Meltauksen jälkeen käännyn reitin seikkailuosuudelle, pois sileän asfaltin autuudesta. Näytelmän tunnelma tiivistyy. Soratie hiljentää vauhdin eikä kuoppaisuus anna armoa edes alamäissä. Aurinko kuumottaa niskaani. Uskoani koetellaan. Paikantimen reittilaskurin numerot kasvavat turruttavan hitaasti. Yhtäkkiä herää epäilys ehdinkö illaksi majapaikkaani Unariin. Päästyäni yhden nousun huipulle aukeaa horisontissa uusi, entistä jyrkempi ja pidempi ylämäki.
Aluksi seurailen poroja ja muita ympäristön tapahtumia, mutta soratien jatkuessa alan vaipua meditatiiviseen tilaan. Poljen, poljen ja välillä juon. Keho alkaa tosissaan kertoa, että tältä päivältä riittäisi jo.
Yhdessä vaiheessa tie muuttuu päällystetyksi ja hihkun mielessäni. Mutta se olikin "false ending". Seuraavassa kaarteessa asfaltti häviää ja kiroan mielessäni reitin käsikirjoittajaa. Todellinen käänne tien laadussa tapahtuu vasta Rovaniemen ja Sodankylän kunnanrajalla. Loppumatka sujuu kunnon tietä pitkin.
Hidas matkaaja jättää tutkitusti enemmän rahaa kohteeseen kuin tehoturisti. Itse toteutan tätä yöpymällä mainiossa maatilamajoituksessa, jossa voin jutella aamupalalla talon isännän kanssa paikkakunnan kuulumisia. Aiheesta kiinnostuneena kyselen paikan matkailijatilanteesta. Opin muun muassa että isot eläinruokavalmistajat tekevät Lapissa koirien talviruokatestausta ja että paikassa on yöpynyt parhaimmillaan 150 koiraa.
Seuraavana päivänä polkaisen loppumatkan intoa puhkuen. Tarina on lähellä huipennustaan. Muutaman tappavan pitkän suoran ja loppumattoman tuntuisen ylämäen jälkeen kilometripylväät tuntuvat vilistävän silmissä. Perille päästyä olo on juhlava. Tätä tunnetilaa ei voi saavuttaa autolla, junalla tai lentokoneella matkaten. Suosittelen!