Olen onnellinen, että sain olla pari vuotta sitten mukana Luontoa elämään! -hankkeessa, jossa luotiin uusia yksilö- ja ryhmämuotoisia osallisuuden vahvistamisen ja kuntoutuksen malleja. Hankkeessa oli Lapin ammattikorkeakoulun lisäksi mukana Eduro-säätiö, Kemijärven kaupungin mielenterveys- ja perheklinikka sekä Sallan kunta.
Oli uskomattoman voimakas kokemus saada tehdä sosiaalialan työtä ilman arvoasetelmia. Aivan liian usein työpöytä ja tietokone luovat kilometrien mittaisen kuilun työntekijän ja asiakkaan välille. Olisi oikeastaan paikallaan kysyä, kuinka tässä asetelmassa voidaan ylipäätänsä luoda luottamuksellinen suhde ja molemminpuolinen tunne ihmisten tasa-arvoisuudesta.
Toisin on luonnossa. Sää ei kohtele ketään eriarvoisesti eikä lantakasa välitä siitä, kuka sitä pienentää, mutta ne molemmat toimivat työntekijää ja asiakasta yhdistävinä kokemuksina.
Sosiaalialan työssä kohtaa usein ihmisiä, joilla on erilaisia haasteita elämässään. On soveliaampaa puhua haasteista kuin ongelmista, mutta joskus on hyvä uskaltaa sanoa ääneen myös se, että ongelmia on.
Ongelman myöntäminen on avain ongelmasta eroon pääsemiseksi. Mitä tahansa asiaa tai toimintatapaa, joka on kehittynyt pitkän ajan kuluessa ja muodostunut ongelmalliseksi, on hankalaa muuttaa. Toimintatapojen muuttaminen on yhtä vaikeaa kenelle tahansa meistä. Muutosta vaativat asiat ovat kenties erilaisia, mutta mekanismi sama.
Luontoa elämään! -hankkeen aikana muun muassa opeteltiin tunnetaitoja yhdessä hevosten kanssa. Oli uskomatonta kokeilla itse, ja toisaalta seurata asiakkaiden työskentelyä sellaisten eläinten kanssa, jotka ovat reilusti ihmistä isompia.
Liikutun vieläkin ajatellessani harjoitusta, jonka tarkoituksena oli määrittää omat rajat ja saada hevonen pysymään rajojen ulkopuolella ilman, että se tulee lähemmäksi kuin rajojen määrittäjä halusi.
Kuvittele, että sinulla on kädessäsi talutusnaru ja narun toisessa päässä hevonen. Lempeillä suurilla silmillään sinua katseleva luontokappale, joka haluaisi tulla lähelle ja varmistaa onko taskussasi kenties porkkanaa. Tunnet hevosen lämmön lähelläsi ja haistat sen tuoksun.
Hiekkakentälle on piirretty pieni kehä. Talutat hevosta ja kuljet kohti tuota pientä kehää. Katsot hevosta, siinä se kulkee edelleen lähelläsi. Kuinka kerrot sille, että kehä on sinun tilasi? Kuinka pysäytät jotakin sellaista, jonka toisaalta haluaisit lähellesi?
Entä jos hevosen paikalla olisi ihminen, joka on rakas, mutta yhtä aikaa satuttava? Kuinka kertoisit tuolle ihmiselle, missä on sinun rajasi ja kuinka lähelle on lupa tulla tai kuinka kaukana pysyä?
Sain seurata, kuinka hevosen avulla voi oppia sanomaan ei. Olen äärettömän ylpeä sinusta, joka pysäytit hevosen ja myöhemmin ihmisen. Olen ylpeä siitä, että opit määrittämään oman rajasi. Teit sen kenties ensimmäistä kertaa, mutta toivon ja uskon että tuon kokemuksen myötä, teet sen uudestaan.