Petteri Putkinen
Lapsiperheen kesälomareissut ovat yleensä intensiivisiä. Raskaitakin, varsinkin jos asuu Lapissa ja suvun kesämökki on toisessa päässä Suomea.
Joka kesä arvomme millä kulkuvälineellä matkan taittaisimme.Viime vuosina valinta on osunut useimmiten autoon, koska kohde on julkisilla yhteyksillä laumallemme hankalasti saavutettavissa.
Näillä lähes nelinumeroisen kilometrimäärän sisältävillä ajomatkoilla tärkeään asemaan nousevat tauot. Niitä on pidettävä sekä kuskin että kyytiläisten takia sopivan usein.
Kun mukana on erityislapsia, tulee taukopaikoiksi valittua vain helpoimmat ja etukäteen hyviksi havaitut. Valitettavasti se tarkoittaa käytännössä aakkosasemien suosimista.
Ruokapaikoiksi sattuvat lähes aina tietyn kotimaisen ketjun hampurilaisravintolat koska sieltä löytää helpoiten nirsoille kläpeille sopivaa ruokaa.
Joskus katselen kaiholla vaihtoehtoisia valtateiden taukopaikkoja esitteleviä sivustoja. Monenlaista lähiruokalounastamoa ja pittoreskia pitsihuvilaa löytyisi pienellä koukkauksella. Lupaan että eläkkeellä ollessani kierrän vielä ne kaikki.
Mutta en nyt, en tällä porukalla. Peruslapsiperheelläkin loma saattaa olla haastavaa aikaa, mutta erityislapsen kanssa se vaatii valtavasti ennakointia ja suunnittelua.
Varsinkin silloin kun poistutaan kodin turvalliseksi rakennetusta tutusta ympäristöstä. Vieraassa paikassa täytyy olla jatkuvasti aistit tavallista terävämpinä ja silmät selän lisäksi muissakin ruumiinosissa.
Anonyymi ketjuravintola virikkeettömyydessään on selkein valinta. Kliinisessä ympäristössä voi keskittyä siihen tärkeimpään eli lapsen pitämiseen näköpiirissä mahdollisimman pienellä pulssin nostatuksella. Myös ruokalistan yksitoikkoisuus sopii muutoksille herkälle.
Pysähdyspaikkojen valintaan ei voi olla vaikuttamatta tiettyjen asemien sijoittelu juuri pääväylien varteen. Kun aina-myöhässä-joka-paikasta -tyyppinen perheemme matkustaa niin lisäkilometrejä ei vain voi ottaa.
Myöhästyminen matkalla kostautuu unirytmin sekoittumisena matkakohteessa. Ja kun lapsemme muutenkin nukkuu tavallista huonommin kodin ulkopuolella, ei riskiä halua ottaa.
Matkan aikana pyrimme minimoimaan kaikki ylimääräiset mutkat ja selviämään mahdollisimman nopeasti perille. Erityislapsen vanhemmuus aiheuttaa sen, että mennään sieltä, missä aita on matalin, koska aitoja elämässä riittää, niin arjessa kuin lomalla.
Perillä voi – parin hyvin tai edes kohtuullisesti nukutun yön jälkeen – kokeilla varovasti kiinnostavampia paikallisia ruokapaikkoja. Silloin on ollut aikaa valmistella vararuoat siltä varalta, että omasta mielestä herkullinen saaristolaiskahvilan artesaanipizza ei lapsille maistuisikaan.
Jottei aivan valittamiseksi menisi, niin todettakoon että tämä erityismatkalaisemme on kiitollinen kyyditettävä; ainoa perheenjäsen joka nauttii autossa istumisesta eikä koskaan kysy "koska ollaan perillä?"