Anna Koskimies
Eri mieltä oleminen on hankalaa. Se luo jännittynyttä tunnelmaa, hidastaa päätöksentekoa ja katkaisee sulavasti kulkevan yhteisen flown. Se on aina eräänlaista ilonpilaamista, kuten kulttuurintutkija ja feministi Sara Ahmed asian blogissaan ilmaisee.
Eriävän mielipiteen ilmaiseminen on vaikeaa etenkin tilanteessa, jossa muut vaikuttavat olevan keskenään hyvin samaa mieltä. Poikkiteloin asettuminen vaatii huomattavasti enemmän energiaa kuin mukana nyökkäileminen. Olisihan se ihanaa, jos kaikki voisivat vain pöhistä ja fiilistellä mukavasti samassa veneessä yhteinen selkeä päämäärä horisontissa siintäen.
Olisiko? Onko yhteenkuuluvuuden tunne sama asia kuin samanmielisyys? Tarvitseeko sen olla?
Näennäisen samanmielisyyden alla on usein paksu kerros piiloon nielaistuja ajatuksia ja tunteita, jotka halutaan pitää poissa häiritsemästä samanmielisyyden ilmapiiriä. Mikäli yhteinen hyvä alkaa tarkoittaa sitä, että eri mieltä oleminen on vaarallista tai vähintään ärsyttävää, alkavat toisten äänet huomaamatta voimistua ja toisten vaimentua entisestään.
Kritiikin esittäminen voi olla haastavaa myös siksi, että kritiikin esittäjältä saatetaan vaatia saman tien kokonaisvaltaisen ratkaisun taikomista tilanteeseen: ”No, kerro sitten miten tämä pitäisi hoitaa kun kerran tiedät paremmin”.
Kyse ei kuitenkaan ole paremmin tietämisestä, eikä kritiikin esittäjä ole velvollinen yksin rakentamaan vaihtoehtoista ratkaisua siksi, että on eri mieltä. Riittää, että sanoo: olen eri mieltä tästä ja tästä syystä, ja mielestäni keskustelua tulee jatkaa. Se ei tuhoa mitään – tai ainakaan sen ei pitäisi.
Samanmielisyyteen perustuva yhteenkuuluvuus voi tuntua jonkin aikaa hyvältä, mutta voi johtaa tilanteeseen, jossa alamme sivuuttaa omia ajatuksiamme kuvitellessamme, että mukautuminen takaa turvatun aseman ryhmässä tai suhteessa.
Rehellisestä ajatusten ja tunteiden ilmaisusta ja vastaanotosta syntyvä yhteenkuuluvuuden tunne on toisenlaista. Se ei synnytä illuusioita siitä, että olisimme kaikki pohjimmiltamme samanlaisia ja samaa mieltä, vaan perustuu ihmisten yhdenvertaisuuteen eriävistä ajattelutavoista huolimatta.
Asia erikseen ovat mielipiteet, jotka itsessään kiistävät toisilta yksilöiltä tai ryhmiltä yhtäläisen arvon heidän ominaisuuksiensa perusteella, kuten rasistinen, homofobinen tai seksistinen puhe. Kenenkään ei tarvitse kuuliaisesti opetella sietämään omaa tai toisten ihmisarvoa loukkaavia mielipiteitä, ja sen voi sanoa ääneen.
Eri mieltä olemista täytyy opetella, eikä se harjoittelusta huolimatta välttämättä koskaan muutu helpoksi. Itse ainakin tunnen joka kerta hartioideni jännittyvän, kun valmistaudun ryhmässä sanomaan jotakin, mikä ei myötäile toisten ajatuksia. Toisinaan en vain saa avattua suutani. Mutta opettelen ja toivon, että hitaasti luottamus siihen, että kestämme toistemme eriävät ajatukset, vahvistuu.