Kymmenen kuukautta sitten ystäväpariskuntani sai puhelun, joka muutti heidän elämänsä. Heille kerrottiin, että heidän odotuksensa on päättynyt. Heille kerrottiin, että heidät on valittu adoptiovanhemmiksi. Kun on käynyt läpi vuosikausia kestäneen keskenmenojen helvetin, epäonnistuneet hedelmöityshoidot ja lopulta adoptioajatuksen hyväksymisen, voi vain kuvitella tuohon puheluun sisältyneen tunnelatauksen.
"Niinkö", ystäväni sai sanotuksi. "Milloin me voimme nähdä hänet?"
Heille kerrottiin, että kyseessä oli vain kuusiviikkoinen poikalapsi, joka yhdessä neljän sisaruksen kanssa on otettu huostaan väkivaltaisilta ja rakastamaan kykenemättömiltä, biologisilta vanhemmilta.