Sandra Lamppu
Omistin kuusivuotiaana kerrostalon. Tunsin läpikotaisin Kairatie 51 B:n kaikki kerrokset, kellarin, kerhohuoneen ja pyykkituvan, ja tietenkin myös pihapiirin ja parkkiksen. No myönnettäköön, etten omistanut kerrostaloa – mutta tunsin omistavani. Uteliaisuuteni ei nimittäin lupia kysellyt. Leikimme naapurinlasten kanssa kaikkialla.
Tajusin, että nyt nykyisestä kotitalostani Helsingissä en tunne juuri mitään. Tiedän vain pakolliset: asuntoni ensimmäisessä kerroksessa sekä kellarista oman varastomme. Menen suoraan ulko-ovelta omaan asuntooni. Ehkä pysähdyn etsimään avainta oven eteen. En edes tiedä, montako kerrosta talossa on, enkä ole ikinä käynyt hississä.
Siksi tuntui kutkuttavalta ajaa yhtenä iltana hissillä kuudenteen kerrokseen, katsoa ikkunasta vastapäisten talojen kattoja ja kävellä alas omaan kerrokseen. En ollut tiennyt, että naapurini pitävät ovikoristeista. Kransseja, paljon erilaisia kransseja, ja yksi orvokkitaulu.
Joskus ajattelen meidän aikuisten tyytyvän harmittavan vähään sisältöön elämässä. Lapset omistavat koko kerrostalon, jos tahtovat. He eivät ota elämää annettuna, vaan ihmettelevät ja kysyvät miksi. Riipivät elämästä esiin haluamansa. Aikuinen puhuu automaatiosta ja sen uhkista, muttei tajua millaisella autopilotilla omaa elämäänsä elää.
Helsingin Sanomissa alkoi lauantaina uusi juttusarja "arjen pienistä oivalluksista." Ensimmäinen juttu Loppu tiskivuorten valloittamiselle (HS 12.11.2016) kertoi muutoksen tekemisestä ja Jannika Hottisesta, joka oli alkanut tiskata heti astioiden käyttämisen jälkeen. Siten hän säästyi stressaavilta tiskivuorilta ja sai arkeensa lisää aikaa. Pidin artikkelia aluksi täysin naurettavana. Mutta sitten tajusin, että lienen väärä ihminen arvostelemaan. Olenpa saattanut joskus piilottaa lautasen jos toisenkin uuniin vieraiden saapuessa.
Psykologi Arja Ahoniemi toteaa jutussa: "Menemme aika paljon automaattiohjauksella päivästä toiseen. Sitten tulee hetkiä, jolloin havahdumme ja alamme miettiä toimintatapojamme." Kuinka paljon arjessa onkaan epämiellyttäviä asioita, joille ei tee mitään. Minäkin esimerkiksi valitan väsymystä, mutta silti yökyöpelöin älykapula kädessä. Kiroan huonoa kuntoa, vaikka treenikassi lojuu varsin unohdettuna lattialla.
Jannika Hottisen tärkein oivallus elämässä ei ole, että kannattaa tarttua tiskiharjaan. Hänen tärkein oivalluksensa on, ettei pidä elää niin kuin muut odottavat, vaan niin kuin itsestä tuntuu hyvältä. Se on ihmeen vaikea muistaa, vaikka elämme lähes lottovoittomaassa. Helposti sitä ajattelee muiden ajatuksia tai antaa vallan omilleen: en minä, ei meidän suvussa, ei onnistu.
Kun ei keskity elämään, vaan estämään, voi yhtä hyvin tyytyä katutason kerrokseen, vaikka hissillä pääsisi kuudenteen katsomaan kattojen yli.