Kuin ulkomailla olisi ollut. Viikon takainen kävelyretki Rovaniemen aurinkoisessa keskustassa nimittäin. Oli raikas pakkassää, mutta ihmiset säteilivät lämpöä: tuiki tuntemattomat hymyilivät ja tervehtivät vastaantulijaa.
On se kumma homma tuo valo. Kolme viikkoa sitten moisesta inhimillisyydestä ei olisi ollut toivoakaan.
Vai onko se kummaa sittenkään?
Oman kyökkifilosofiani mukaan kuka tahansa huoleton aurinkoisen maan asukki olisi ihan yhtä vähäsanainen kontaktinvälttelijä kuin mekin, jos vaeltaisi kylmässä ja pimeässä merkittävän osan ajastaan.
On helppoa olla yhteisöllinen ekstrovertti ja siemailla hyvää kahvia aamuauringossa mukulakivisen torin reunalla, kun kodin lämpötila poikkeaa korkeintaan muutaman asteen kelistä ulkona. La vita è bella.
Meillä ähiset hiki päässä kolme kerrosta rytkyjä niskaan ennen kuin astut 50 astetta kylmempään valottomaan todellisuuteen. Ei siinä tule mieleen lähteä jakelemaan lentosuukkoja leipomon emännille. Kahvia saa huoltoasemalta, hymyjä ei välttämättä.
Mutta kevätauringon ensimmäisten säteiden myötä peräpohjalaisesta kylmänsietäjästä kuoriutuu eurooppalainen jutustelija. Katse nousee kentästä: kappas, täällähän on muitakin – mitässie, vaikkei tunnetakaan?
Pohjoisen ihminen osaa arvostaa aurinkoa. Se ei ole itsestäänselvyys. Kun sitä pitkästä aikaa taas näkee, kyseessä on tapaus – sen valossa nautitaan voimaannuttavia hetkiä, siinä kylvetään ja paistatellaan. Hehkutaan möllykän kanssa kilpaa.
Se lämmittää aidosti. Ihmisen sisällä alkaa kutkuttaa kivasti ja yhtäkkiä kaikki on mahdollista. Valoa tulee päivä päivältä vain enemmän. Lapin kevättalvessa melkein käy sääliksi niitä, jotka eivät asu täällä.
Pienten lasten vanhemmille harrastuksetkaan eivät ole itsestäänselvyyksiä. Niiden pariin pääseminen vaatii suunnittelua, ja toteutuessaan niistäkin tulee tapauksia. Viikonloppuna minulle avautui ikkuna suunnata farmarin keula kohti tuntureita.
Sain etuoikeuden (ent. itsestäänselvyys) yhdistää kevätauringon ja pehmeästä lumesta ilahtumisen paikalleen jähmettyneessä luonnossa, jossa jokainen näkymä on kuin matkailumainos. Laskujen jälkeisiä endorfiinimyrskyjä ei hillinnyt edes parinkympin pakkanen.
Hienot asiat tuntuvat sitä paremmilta, mitä harvemmassa ne ovat. Katkeransuloinen paradoksi. Hetket, joina keskittyy täysin siihen, mitä edessään on – niistä jää muisto.
Nyt se on käsillä, vuoden paras aika Lapissa. Lähdetään ulos hymyilemään.