Ei se tietenkään pidä paikkansa, että aina saa apua. Mutta se on yksi toiveistani, sillä minua itseäni on autettu niin pirusti. Olen saanut apua monessa muodossa: esimerkiksi kodin, työpaikan, pyörän, juhlamekon, rahan, ruoan, majapaikan ja autokyydin. Eniten ehkä merkitsee se, että on saanut tukea, kun on ollut vähän eksyksissä.
Niin. Aina joku eksyy , Reko Lundánin väkevän näytelmätekstin nimi ja mielestäni yksi osuvimmin elämää kuvaava lause. Siksi otsikoin sillä myös seitsemän vuotta sitten kolumnin, jossa kritisoin ja pohdin huumeiden käyttöä.
Se oli ensimmäinen kerta, kun sain tekstistä kovemmin kritiikkiä. Yksi kommentoija, ala-astetuttuni, ei ollut taaskaan saanut tärkeää opiskelupaikkaa, ja oli nähnyt tekstini kritisoivan kaikkia, jotka sivuutetaan tai jotka joutuvat syrjään elämässä.
Tilanne eskaloitui Tivolin terassilla tavalla, joka nyt tuntuu jo koomiselta: ala-astetuttuni haukkui minut, minä itkin vessassa, ystäväni haukkui ala-astetuttuni. Siinä mielessä ne olivat parhaat saamani haukut, että oivalsin: aina on ihmisiä, jotka kokevat jäävänsä syrjään. Ja se taas voi johtua siitä, että ei aina auteta.
Eikähän auttaminen yksinkertaista ole: joskus omat voimat eivät riitä, joskus tunkeilee tai luulee auttavansa vaikka pahentaa tilannetta, ja toisinaan auttaja itse asiassa vain ruokkii ongelmaa.
Vaikeinta on auttaa ihmistä, josta ei pidä. Tai täysin pyyteettömästi tuntematonta! Kuten Eliina Mäntyjärvi , joka lahjoitti ylijäänyttä hillaa Ranuan terveyskeskuksen keittiöön sekä heille, jotka eivät pääse enää itse poimimaan. Ja totta kai tulee mieleen sivulliset, jotka yrittivät perjantaina pysäyttää puukottajan Turussa.
Joskus ei kyetä auttamaan. ”Ihmiset jättävät usein omaiset yksin, mitä lie kohteliaisuuttaan. Ja jokku vissiin vaihtavat kadunpuolta, kun eivät osaa sanoa mitään”, puuskahti äitini kerran, kun olin kertonut hänelle, että ystäväni äiti oli kuollut yllättäen. ”Laita heti viesti ystävällesi”, äiti komensi.
Olin järkyttynyt ystäväni puolesta, sillä meidän äideissämme on jotain samaa: he istuivat aina katsomossa kannustamassa, kun esiinnyimme, ja he molemmat olivat yksinhuoltajia.
Päädyin lähettämään surunvalitteluviestin ja tarjoamaan apuani. Sain leipoa muistotilaisuuteen piirakan. Leivoin sen pitkän päivän jälkeen yöllä, mutta kun vein sen ennen hautajaisia ystävälleni ja seisoin kömpelönä eteisessä, oli pitkästä aikaa kevyt olo.
Se oli vain piirakka, mutta se juurrutti minut itseni takaisin siihen, mistä ihmissuhteissa on kyse – tai ehkä kaikessa ylipäätään. Olin nimittäin jo jonkun aikaa laittanut toistuvasti työjutut ystävien edelle. Ehkä sitä itse eksyy harvemmin, kun on välillä se, joka auttaa.
Sandra Lamppu on rovaniemeläislähtöinen, Helsingissä asuva mediatyöläinen, joka harrastaa teatteria. Tämä on tällä erää Lampun viimeinen kolumni Uudessa Rovaniemessä.