Tulin heinäkuun lopulla Norjan reissulta, heitin kassin lattialle ja aukaisin Twitterin. Kaikki mitä näkyi, tuntui turhalta. Paavo Arhinmäki oli syvästi närkästynyt jostain tasa-arvoasiasta. Jari Sarasvuo oli twiitannut kaikki tuntemamme tietoisuuden asiat yhtenä päivänä eetteriin.
Rullailin feediä ja ymmärsin. Olin irti.
Olin päässyt maailman mölinästä eroon. Se tiedon virta, analyysiläjät, liian nopeasti naputetut uutiset, happamat kommentit, puusta toistuvasti naamalleen pudonneiden parkuna kommenttiketjussa, kaikki se tiedonpuuro, joissa olin uinut ja sukellellut vuosikaudet, tuntui turhalta.