Kirjailija Riku Korhonen kirjoitti kuluvan helmikuun Imagessa osuvasti kirjallisuuden sukupuolittuneesta leimakirveskulttuurista.
Korhonen sai kuulla Finlandia-ehdokkaaksi yltäneen romaaninsa Emme enää usko pahaan (WSOY 2016) olevan ”äijäkirjallisuutta”. Korhosen romaanin lukeneena ja sen monitasoisia naishahmoja ihastelleena en kykene niputtamaan teosta noin epämääräisen käsitteen perusteella mihinkään lokeroon.
Mitä on äijäkirjallisuus, mitkä ovat sen kriminaalit elementit? Äijäkirjallisuuden määreeksi ilmeisesti riittää, että kirjan on tehnyt mies ja tarinassa saattaa esiintyä yksi tai useampi mies, jotka pahimmillaan saattavat puheillaan tai teoillaan avata maskuliinisen hegemonian lainalaisuuksia.